Isoviha 1713–1721 – miehitys, väkivalta ja pakolaisuus

Mikä isoviha oli ja miten miehitys alkoi?

Isoviha tarkoittaa Suomen venäläismiehitystä vuosina 1713–1721. Se oli osa suurta Pohjan sotaa, jota käytiin vuosina 1700–1721. Nimi ei ollut miehitysajan ihmisten oma nimitys tapahtumille: aikalaiset puhuivat venäläisen ylivallan ajasta. Isoviha vakiintui nimitykseksi vasta myöhemmin historioitsijoiden teksteissä.

Venäläisten eteneminen alkoi ennen varsinaisten miehitysvuosien alkua. He valtasivat Inkerin sekä Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710 Viipurin ja Käkisalmen. Vuonna 1713 venäläiset valtasivat Helsingin, Porvoon ja Turun. Näin sota ulottui Suomen eteläisiin kaupunkeihin ja niiden ympäristöön.

Ruotsin joukkoja johtanut Carl Gustaf Armfelt kärsi tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa vuonna 1713. Seuraavana vuonna hän hävisi Isossakyrössä Napuen taistelun. Näiden tappioiden jälkeen koko Etelä-Suomi oli miehitetty. Sotilaallisen etenemisen mukana tulivat joukkojen huolto, verovaatimukset ja paikallisen hallinnon järjestäminen.

Suomessa arvioidaan olleen noin 25 000 venäläistä sotilasta. Miehitys ei kuitenkaan merkinnyt kaikkialla samanlaisia oloja. Alueen asema, sotilaalliset tavoitteet ja hallinnollinen jako vaikuttivat siihen, millaiseksi väestön elämä muodostui. Siksi isonvihan kokemuksia on tarkasteltava myös paikallisesti.

Miten miehitettyä Suomea hallittiin?

Venäläiset jakoivat Suomen kahteen hallintoalueeseen. Itä-Suomi kuului Viipurin komendanttikuntaan, kun taas Länsi-Suomea hallittiin Turusta. Vuosina 1714–1717 miehitetty Suomi oli sotilashallinnon alaisuudessa. Hallintoa leimasi tilapäisyys, sillä sodan tulevasta kulusta ei ollut varmuutta.

Viipurin komendanttikunta oli perustettu jo vuonna 1710 osaksi Inkerin ja Viron kenraalikuvernöörikuntaa. Sen johdossa oli ruhtinas Aleksandr Menšikov, mutta käytännön käskyvalta jäi paljolti Viipurin ylikomendantille. Käkisalmen lääniin ja Savoon nimitettiin alikomendantit. Viipurin alue pysyi sotilashallinnossa myös vuoden 1717 jälkeen.

Länsi-Suomen sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli enimmäkseen Venäjällä, joten Suomessa ylimpänä hallintoviranomaisena toimi Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Maakuntiin asetetut komendantit jakoivat muun muassa turvakirjeitä ja määräsivät väliaikaisista veroista.

Kesällä 1717 Länsi-Suomeen perustettiin siviilihallinto. Kenraalikuvernööriksi tuli venäläisten puolelle siirtynyt ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas. Turku säilyi hallinnon keskuksena. Siviilihallintoon siirtyminen ei silti poistanut sotilaiden ylivaltaa: Apraksin ja Golitsyn olivat edelleen Douglasin esimiehiä. Hallinnon perustamista vaikeutti pätevien virkamiesten ja lakimiesten puute, sillä monet säätyläiset olivat paenneet Suomesta.

Miten verotus ja toimeentulo järjestettiin miehityksen aikana?

Länsi-Suomen siviilihallinto jakautui viiteen piiri- eli laamannikuntaan. Niitä olivat Helsingin, Hämeenlinnan-Porvoon, Porin, Turun ja Vaasan piirikunnat. Laamannin asema vastasi pikemminkin maaherran kuin entisen laamannin tehtävää. Virkoihin nimitettiin pääasiassa balttilaisia aatelisia, joilla oli kokemusta ruotsalaisesta hallintojärjestelmästä.

Laamannikuntien alla toimivat vouti- eli kihlakunnat. Pitäjien johtoon asetettiin nimismiehet, joiden toimialueena oli nyt kirkkopitäjä. Veronkantoa varten pitäjistä erotettiin veromanttaaleja. Niistä vastasivat kylänvanhimmat eli starostit, jotka saattoivat olla entisiä lautamiehiä tai vouteja.

Väestöltä kerättiin viljaa ja armeijan hevosille tarkoitettua rehuveroa. Lisäksi määrättiin pakkotyöveroa, joka merkitsi Etelä-Suomen metsien hakkaamista. Voudin ja starostin tehtävät olivat vaikeita: niukasti elävä väestö epäili veronkantajien ottavan osan maksuista itselleen, mutta miehittäjät vaativat saataviaan. Veronkantajat määrättiin henkilökohtaiseen vastuuseen tuloista, ja laiminlyönneistä saattoi seurata sakkoja.

Toimeentuloa heikensivät myös ryöstöt ja hävitys. Viipurin ja Kymijoen välistä aluetta tuhottiin järjestelmällisesti, jotta ruotsalaiset joukot eivät saisi sieltä elintarvikkeita. Pohjanmaalla kasakat ottivat ruokansa ryöstämällä. Paikalliset joutuivat käyttämään korvikeruokaa, ja monin paikoin ihmisiä nääntyi nälkään.

Missä isovihan väkivalta oli pahinta ja mitä Pohjanmaalle tapahtui?

Suurimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat sotilashallinnon aikana. Terrorin verisin jakso ajoittui luultavasti erityisesti vuosiin 1713–1714, mutta Pohjanmaalla pahimpia murhavuosia olivat 1714–1716. Karjala, Savo ja Pohjanmaa kärsivät ankarasti, kun taas Varsinais-Suomi, Uusimaa ja Häme selvisivät vähemmällä.

Pohjois-Pohjanmaata ei varsinaisesti miehitetty. Tsaari määräsi kuitenkin alueen tuhottavaksi kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vastaan. Alueella liikkui muutaman sadan ratsumiehen kasakkayksiköitä. Väkivalta ja kidutus kohdistuivat siviileihin ja pappeihin. Myös raiskaukset ja joukkoraiskaukset kuuluivat käytettyihin sodankäynnin menetelmiin.

Hailuodossa tapahtui vuonna 1714 verilöyly, jota kutsuttiin myöhemmin murhaperjantaiksi. Perimätiedon mukaan siellä surmattiin noin 800 ihmistä. Pohjois-Pohjanmaan väestötappioiksi on arvioitu kaikkiaan noin 6 100 henkeä eli neljännes alueen väestöstä. Rauhan jälkeen kootussa Pohjanmaata koskevassa luettelossa mainittiin 4 064 surmattua ja 4 784 pois vietyä henkilöä.

Luvut kuvaavat eri alueita ja eri tavoin koottuja menetyksiä, joten niitä ei pidä laskea suoraan yhteen. Vanhemmissa tutkimuksissa koko Suomen surmattujen määräksi arvioitiin noin 5 000. Tutkija Kustaa H. J. Vilkuna on puolestaan korostanut, että monet aiemmin liioiteltuina pidetyt väkivaltakuvaukset pitävät paikkansa ja esimerkiksi raiskauksia on vähätelty.

Miksi väki pakeni Ruotsiin ja mitä pakolaisuus aiheutti?

Miehityksen alkaessa paljon papistoa ja porvaristoa pakeni Ruotsiin. Kaarle XII käski myös valtion virkamiehiä poistumaan alueelta. Hallinnon väistyminen horjutti miehitetyn Suomen yhteiskuntaa ja jätti venäläiset ilman monien paikallisviranomaisten apua. Talonpojat pakenivat puolestaan piilopirtteihin ja palasivat asuinsijoilleen tilanteen rauhoituttua.

Ruotsissa virkamiesten tärkein majoituspaikka oli Tukholma. Pakolaisia sijoitettiin myös Keski-Norrlantiin ja Smoolantiin. Pakolaiskomissiot jakoivat tukea, jonka suuruus riippui saajan yhteiskunnallisesta asemasta. Leskikuningatar Hedvig Eleonora otti pakolaisia asumaan linnoihinsa Mälarenin alueella.

Pakolaisten kokonaismääräksi on arvioitu noin 30 000. Lukuun sisältyi sekä Suomesta että Liivinmaalta lähteneitä ihmisiä. Monet olivat pappeja, virkamiehiä ja kaupunkiporvareita, mutta joukossa oli myös talonpoikia hävitetyiltä alueilta, Ahvenanmaalta ja Pohjanmaalta.

Vuosina 1719–1720 miehitysvalta järjesti väenottoja, jotka ajoivat varsinkin nuoria miehiä pakosalle. Venäläiset ottivat väkivalloin 1 500 suomalaista sotilaiksi. Näitä miehiä kutsuttiin manttaalimiehiksi. Pietariin kuljetettujen miesten kapina kukistettiin verisesti, ja valtaosa siirrettiin myöhemmin Astrakaniin Persian vastaisiin sotatoimiin. Rauhan jälkeen heistä palasi Suomeen vain 450. Väenotot merkitsivät siten monille pitkää eroa kotiseudusta, eikä useimpien matka päättynyt paluuseen.

Miten rutto vaivasi Suomea ennen isovihaa?

Sotavuosien kärsimyksiin kuului myös paiserutto, jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Ruttoa esiintyi Suomessa jo vuonna 1710 eli ennen vuosille 1713–1721 ajoitettua miehitystä. Tautia oli Tallinnassa, ja sieltä tuleville matkustajille oli määrätty kuuden viikon karanteeni.

Tarinan mukaan Tallinnassa salaa käynyt Kyminkartanon Kaukolan kylän talonpoika olisi kiertänyt karanteenin ja tuonut ruton Suomeen. Kertomusta ei pidä sekoittaa varmana tunnettuun tapahtumakulkuun. Rutto vaikutti erityisesti Etelä- ja Lounais-Suomessa.

Turussa tautiin kuoli noin 2 000 ihmistä, suunnilleen kolmannes kaupungin väestöstä. Kaupungissa heitettiin ikkunoista kadulle kuolleita ja toisinaan vielä eläviä sairastuneita. Kenraalikuvernööri Karl Nieroth määräsi elävien heittämisestä kaakinpuurangaistuksen ja ankaran ruoskinnan. Varakkaat saattoivat selvitä sadan hopeataalarin sakolla.

Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Kaupungissa oli 1 800 asukasta, joista lokakuussa kuoli noin 309 ja marraskuussa 279. Nämä kuolemat tapahtuivat ennen kaupungin valtausta vuonna 1713. Rutto ja miehitysväkivalta kuuluivat siis samaan pitkään sotakauteen, mutta niiden ajoitus ja kuolinsyyt on syytä erottaa toisistaan.

Miten isoviha päättyi ja mitä seurauksia sillä oli?

Isoviha päättyi vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhaan. Miehityksen päättyessä sen seuraukset näkyivät surmattuina, pois vietyinä ihmisinä, pakolaisuutena ja hävitettyinä asuinpaikkoina. Kaikkien paikkakuntien menetyksiä ei pystytty selvittämään tarkasti edes rauhan tultua.

Pyhäjoen papit kertoivat vuonna 1721, että väestömenetyksiä oli vaikea todentaa. Talot olivat suurelta osin autioita, niiden asukkaita oli surmattu ja todistajia oli vähän. Tämä kertoo myös siitä, miksi isonvihan tappiolukuihin liittyy epävarmuutta. Kaikista uhreista ei jäänyt samanlaista tietoa.

Myös sodanaikainen tiedonvälitys vaikutti isonvihan kuvaan. Ruotsin hallitus korosti miehittäjien raakuutta pyrkiessään nostattamaan taisteluhenkeä. Vaikutus saattoi olla päinvastainen: pelko lisäsi pakoa. Myöhemmässä historiantulkinnassa väkivallan laajuudesta on esitetty erilaisia käsityksiä.

Isovihan ymmärtämisessä on siksi tärkeää erottaa toisistaan ajankohdat, alueet ja menetysten lajit. Pohjois-Pohjanmaan hävitys, Turusta johdettu hallinto, Ruotsiin paenneiden elämä ja manttaalimiesten kohtalot kertovat saman miehityksen erilaisista puolista. Yksi koko maata koskeva luku tai kuvaus ei yksin tavoita niitä kaikkia.