Hiidenkiuas – hautaröykkiö ja kansanuskon aarrekätkö

Mikä hiidenkiuas on ja missä niitä sijaitsee?

Hiidenkiuas on kivistä koottu hautaröykkiö. Tutkitut hiidenkiukaat on tulkittu haudoiksi, joiden sisältä on löytynyt erilaisia rakenteita ja toisinaan myös hautaamisen aikaista esineistöä. Vainajan suojana saattoi olla kivikirstu tai puinen hautahuone, jonka päälle luonnonkivet kasattiin. Hautaan annettiin mukaan henkilökohtaisia esineitä, kuten aseita, solkia ja koruja.

Hiidenkiukaita tavataan Suomen rannikkoa seuraten Kymenlaaksosta Tornioon. Etelä- ja Lounais-Suomessa niitä on aivan meren tuntumassa, mutta Pohjanmaalla nykyinen ranta voi olla maankohoamisen vuoksi kilometrien päässä. Pronssikaudella monet röykkiöt sijaitsivat muinaislahtien rannoilla tai saarten huipuilla. Nyt samoja hautoja löytyy metsistä ja peltojen laidoilta.

Haudat rakennettiin korkeille ja näkyville paikoille asutuksen viereen tai pihapiiriin. Rannikkoseutujen kiviröykkiöitä on luetteloitu yli 10 000, ja ne muodostavat Suomen suurimman muinaisjäännösryhmän. Valtaosa on rautakautisia. Pronssikautisia röykkiöitä on erityisesti Lounais-Suomen rannikolla ja saaristossa sekä Ahvenanmaalla. Sama kivikasa saattoi saada uusia hautauksia: ensimmäisen vainajan yläpuolelle voitiin haudata toinen, kolmas tai neljäskin vainaja. Röykkiön ulkomuoto muuttui näiden hautausten myötä.

Miksi hiidenkiukaita sanotaan hiisien kiukaiksi?

Hiidenkiukaan nimi liittyy kansanuskoon: röykkiöiden kerrottiin olevan hiisien rakentamia. Hiisi oli siis perimätiedossa yksi selitys sille, kuka kivikasat oli tehnyt. Vastaavia röykkiöitä selitettiin myös muiden alueen aikaisempina pidettyjen myyttisten asukkaiden, kuten jatulien tai lappalaisten, työksi. Nämä ovat uskomuksia röykkiöiden alkuperästä, eivät arkeologisia tulkintoja niiden rakentajista.

Hiidenkiukaalla on monta nimeä. Hautaamiseen viittaavat esimerkiksi hautaraunio, hautaröykkiö, röykkiöhauta ja kalmisto. Muita nimityksiä ovat raparaunio, vatturaunio, vare, kääppä ja kruunu. Hiittenvare, hiittenkruunu ja jätinroukkio puolestaan yhdistävät kiviröykkiön nimessään taruolentoihin.

Lappalaisten tekemäksi kerrottua kivikasaa on kutsuttu lapinröykkiöksi. Tutkijat ovat ottaneet lapinraunion nimitykseksi Sisä-Suomen kiviröykkiöhaudoille. Sisämaassa röykkiöitä tehtiin järvien rannoille näkyviin paikkoihin, ja niitä käytettiin sekä hautaamiseen että uhraamiseen. Rannikon hiidenkiukaat ja sisämaan lapinrauniot voivat muistuttaa ulkoisesti toisiaan, vaikka niiden rakennusperinteet eivät ole sama asia. Pelkkä kansanomainen nimi ei siten kerro varmasti röykkiön alkuperäistä tarkoitusta. Rakenteen tulkinnassa tarvitaan myös sijaintia, löytöjä ja muita havaintoja.

Mikä aarnihauta on ja mitä aarteita hiidenkiukaista on uskottu löytyvän?

Hiidenkiukaita pidettiin kansanuskossa myös aarteiden kätköpaikkoina. Tällaisesta uskotusta aarrekätköstä käytettiin nimeä aarnihauta. Uskomuksen mukaan seudun aikaisemmat asukkaat olivat piilottaneet röykkiöihin omaisuuttaan ennen vetäytymistään syrjemmäksi. Kivien alle ajateltiin siis jääneen jotakin muuta kuin vain hautauksia ja vainajille annettuja esineitä.

Kustaa Killinen tallensi 1870-luvulla Harjavallasta tarinan, jossa Kaunismäen vaari lähti juhannusaamuna varhain kirkolle. Hiidenkiukaiden kohdalla hän näki suurimman röykkiön päällä hopeamaljan, joka oli sisältä kullattu. Maljan vieressä makasi suuri käärme sitä vartioimassa. Vaari palasi kartanolle hakemaan asetta käärmeen tappamista varten. Kun hän tuli takaisin, sekä malja että käärme olivat kadonneet.

Kertomus on perimätietoa, ei todistus röykkiöön kätketystä maljasta. Aarteenetsinnällä on kuitenkin ollut konkreettisia seurauksia: joitakin hiidenkiukaita on pengottu useita kertoja. Röykkiön laella näkyvä syvennys voikin joskus olla penkomisen jälki. Kaikki painanteet eivät silti kerro aarteenetsijöistä, sillä myös puisen hautakammion lahoaminen ja romahtaminen on voinut synnyttää kraatterimaisen kuopan. Ulkomuoto ei yksin ratkaise, mitä röykkiölle on tapahtunut.

Milloin hiidenkiukaita alettiin rakentaa?

Hiidenkiukaiden rakentamisperinteen katsotaan alkaneen Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa 1500–1400 eaa., mahdollisesti jo 1600 eaa. Satakuntaan tapa levisi noin 1200 eaa. mennessä. Siellä sijaitsee myös hiidenkiukaiden suurin keskittymä. Myöhemmin perinne eteni rannikkoa pitkin pohjoiseen Perämerelle ja itään Suomenlahdelle. Viimeinen leviämisvaihe ajoittuu pronssikauden loppupuoliskolle ja rautakaudelle.

Hiidenkiukaisiin liittyy usein nimien aiheuttama sekaannus. Kiukaisten kulttuuri oli kivikautinen kulttuuri, kun taas hiidenkiuas kuuluu sitä seuranneen pronssikautisen kulttuurin muinaisjäännöksiin. Satakunnassa röykkiö on silti usein rakennettu samalle paikalle kuin Kiukaisten kulttuurin asuinpaikka. Asutuksen ja hautaamisen paikat liittyvät näin toisiinsa, vaikka kulttuurien nimityksiä ei pidä samastaa.

Euran Panelian Uotinmäestä löytynyt paasiarkkuhauta ajoitetaan Kiukaisten kulttuurin loppuvaiheeseen noin 2000 eaa. Se poikkesi kulttuurin maakuoppahaudoista ja vastasi eteläruotsalaista myöhäiskivikautista hautaperinnettä. Myös hiidenkiukaiden rakenteissa on yhtäläisyyksiä Etelä-Ruotsin pronssikautisiin hautaröykkiöihin. Paikallinen kulttuuri muuttui vähitellen Skandinavian pronssikauden kulttuurien kaltaiseksi. Pronssisten työvälineiden rinnalla säilyi silti käytössä monia kivikautisia esinetyyppejä. Muutos ei siis tarkoittanut kaikkien aikaisempien tapojen hylkäämistä.

Miten hiidenkiuas erotetaan muusta kivikasasta?

Kaikki kivikot eivät ole hautoja eivätkä kaikki kivikasat ihmisten rakentamia. Pakkasrapautuminen voi synnyttää rakkaa, rantavoimat ja huuhtoutuminen pirunpeltoja. Myös jääkausi on kuljettanut kiviä kasoiksi. Ihmisten kokoama kiviröykkiö puolestaan voi olla esimerkiksi viljelysraunio, rajamerkki, uuninpohja tai rakennustöiden jäljiltä jäänyt kasa. Pelkistä kivistä alkuperäinen käyttötarkoitus ei aina selviä.

Arvioinnissa tarkastellaan rakennetta, sijaintia, oheislöytöjä ja perinnetietoa. Myöskään samankaltainen ulkonäkö ei tee kaikista rakennelmista hautoja. Pohjanmaalla ja Merenkurkussa tunnettu jätinkirkko eli kastelli ei nykytietämyksen mukaan ole hauta. Jätinkirkkoja rakennettiin jo kivikaudella, aikaisemmin kuin pronssikautisia hiidenkiukaita. Perinnetiedon merkitys ei rajoitu pelkästään kiviin, sillä sama kansanusko on elänyt myös kotien ja pihapiirien parissa, kuten kodinhaltioiden kohdalla.

Hiidenkiukaan oma muoto on voinut muuttua vuosisatojen kuluessa. Uudet hautaukset ovat kasvattaneet röykkiötä, puisten rakenteiden lahoaminen painanut sitä kasaan ja kivien ottaminen kotitarpeisiin tehnyt kylkiin lovia. Alkuperäinen pohjamuoto on voinut olla pyöreä, soikea, nelikulmainen tai kolmion muotoinen. Nykyinen epäsäännöllinen kivikasa voi siksi näyttää aivan toiselta kuin vasta rakennettu hauta. Osa röykkiöistä on madaltunut lopulta lähes maan tasalle.