Ilomantsin taistelu 1944 – Neuvostoliiton viimeinen suurhyökkäys

Mikä oli Ilomantsin taistelun tavoite?

Ilomantsin taistelu oli Neuvostoliiton viimeinen suuri hyökkäys Suomea vastaan jatkosodassa 26. heinäkuuta – 13. elokuuta 1944. Ennen sitä puna-armeijan suurhyökkäykset oli jo pysäytetty Talin–Ihantalan, Viipurinlahden, Äyräpään–Vuosalmen ja U-aseman Nietjärven taisteluissa. Ilomantsin suuntaan tehtiin silti vielä uusi yritys.

Puna-armeija aloitti Ilomantsin suurhyökkäyksen kahden divisioonan, 176. ja 289. D, voimin. Tavoitteena oli vallata Ilomantsin tärkeä tienristeys ja edetä sieltä aiemman hyökkäyksen pysäyttäneen Suomen VI armeijakunnan selustaan. Suomalaiset joukot motittivat nämä kaksi neuvostodivisioonaa ja torjuivat niiden avuksi lähetetyt neuvostoprikaatit. Divisioonien rippeet pakenivat itään.

Jo ennen Ilomantsin ratkaisua sodan paine oli näkynyt muualla kannaksella ja sen lähialueilla. Talin–Ihantalan taistelu mainitaan niiden taistelujen joukossa, joissa puna-armeijan suurhyökkäykset oli pysäytetty. Ilomantsissa hyökkäys sai kuitenkin oman kulunsa: tienristeyksen hallinta, saarrostus ja motitus nousivat ratkaiseviksi.

Ketkä joukot ja kenraali johtivat suomalaisten vastahyökkäystä Ilomantsissa?

Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari Erkki Raappana johti tilapäisjoukkoja, jotka kävivät rohkeaan kaksinkertaiseen kaksipuoliseen saarrostukseen perustuvaan vastahyökkäykseen. Joukkoihin kuuluivat viivytystaisteluissa kulunut ja väsynyt 21. prikaati, noin 7 000 sotilasta, sekä Karjalankannakselta apuun siirretty levännyt ja täydennetty Ratsuväkiprikaati, noin 6 000 miestä. Mukana oli myös kaksi pataljoonaa käsittänyt Osasto Partinen.

Suomalaiset motittivat ensin molemmat divisioonat omiin motteihinsa Leppävaaran–Lutikkavaaran ja Vellivaaran–Lehmivaaran alueille. Sen jälkeen divisioonia pilkottiin ja tuhottiin. Taistelu käytiin noin 40 kilometriä leveällä ja noin 30 kilometriä syvällä alueella. Samanaikaisesti idästä yritti tulla motitetuille puna-armeijan divisioonille apuun kolme merijalkaväkiprikaatia, 69., 70. ja 3., sekä panssariprikaati ja pioneeriprikaati. Nämä torjuttiin.

Tilanteen käytyä toivottomaksi divisioonien henkilöstön rippeet tekivät läpimurron itään eli pakenivat taistelukentältä. Raskas kalusto jäi suomalaisten sotasaaliiksi: muun muassa yli sata tykkiä ja lähes sata kranaatinheitintä. Taistelukenttä jäi voittoisien suomalaisten haltuun. Sotatoimien ja sodan muistamisen yhteydessä Suomen lippu liittyy samaan kansalliseen aihepiiriin, vaikka taistelun kulku ratkesi maastossa, tykistön tulituksessa ja huoltokolonnien katkaisemisessa.

Miten tykistö ja sissit vaikuttivat Ilomantsin taisteluun?

Ryhmä Raappanan tykistö ampui kymmenen vuorokauden aikana 36 000 kranaattia. Venäläinen tykistö ampui noin 10 000 kranaattia. Venäläisen tykistön vähäiseen tulitoimintaan oli syynä muun muassa suomalaisten sissien sekä Ilmavoimien suorittamat ammuskolonnien tuhoamiset.

Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Heikki Nykäsen johtama sissiosasto tuhosi 30 kuorma-auton kolonnan, joka oli kuljettamassa tykistön ammuksia. Tämä kertoo siitä, että taistelun kulkuun vaikuttivat motitusten ja vastahyökkäysten ohella myös huollon katkaiseminen ja ammusten saannin estäminen. Kun apuun lähetetyt prikaatit torjuttiin ja divisioonien rippeet pakenivat itään, raskas kalusto jäi suomalaisille.

Ilomantsin tapahtumat kuuluvat sotahistorian piiriin, ja samasta Suomen historian aihepiiristä löytyy myös Lapuanliike. Tässä yhteydessä huomio pysyy kuitenkin vuoden 1944 taistelussa: hyökkäyksessä, saarrostuksessa, motituksessa, tykistössä ja sotasaaliissa.

Mitkä olivat Ilomantsin taistelun tappiot?

Suomalaisten arvion mukaan neuvostoliittolaisten tappiot olivat 3 200 kaatunutta ja useita tuhansia haavoittuneita. Suomalaisten tappiot olivat haavoittuneina 1 388 ja kaatuneina 277 miestä. Nämä luvut kuvaavat taistelun raskautta myös voittoisille suomalaisille joukoille.

Venäläisen professori Juri Kilinin mukaan Ilomantsin mottitaisteluun osallistuneiden yhtymien, 289 ja 176.JvD sekä 3, 69 ja 70 MjvPr, kokonaistappiot 1.–11. elokuuta välisenä aikana olivat esikuntien antamien tietojen mukaan noin 5 000 miestä, joista noin 1 550 kaatunutta ja kadonnutta. Tappioiden ero selittyy osittain sillä, että suurtaistelua käytiin pari päivää jo heinäkuun puolella ja venäläinen tappiotieto koskee vain elokuuta.

Suomalaisten tappioista noin 1/4 on heinäkuun viimeisen 5 päivän ajalta ja 3/4 elokuun ensimmäisten 11 päivän aikana. Näin Kilinin lukemat, 5 000, muodostaisivat todennäköisesti myös noin 3/4 neuvostojoukkojen kokonaistappioista Ilomantsin taisteluissa. Eri arvioiden rinnakkainen lukeminen auttaa ymmärtämään, miksi samasta taistelusta voi esittää erilaisia tappiolukuja ilman että kyse on pelkästä ristiriidasta.