Jätinkirkko – kivikauden rakennelma ja kansantarinoiden paikka

Miksi kivirakennelmaa kutsutaan jätinkirkoksi?

Jätinkirkkojen nimet kertovat paikkoihin liitetystä perimätiedosta. Rakennelmia kutsutaan myös metelinkirkoiksi, jätinlinnoiksi, pirunkirkoiksi ja jatulinkirkoiksi. Nimitys on perustunut ennen kaikkea kivivallien ulkonäköön sekä myöhempiin kansantarinoihin, joissa paikat yhdistettiin jättiläisiin tai metelinväkeen. Tarinaperinne ja kivikauden rakentajien toiminta kuuluvat kuitenkin eri aikoihin.

Kansantarinoiden yhteys jättiläisiin ei kerro, keitä todelliset rakentajat olivat. Jätinkirkot rakensi Pöljän keramiikkaa valmistanut väestö. Maanviljely oli tuolloin jo saapunut Suomeen, mutta se ei ollut levinnyt laajalle. Rakennelmat hylättiin nopeasti vuoden 2000 eaa. tienoilla, jolloin myös suuret asumukset alkoivat hajaantua.

Kirkkoon viittaava sanasto ulottuu itse kehävallia laajemmalle. Joidenkin jätinkirkkojen valleissa tai niiden läheisyydessä olevia kiviröykkiöitä on vanhastaan kutsuttu kirkon sakasteiksi. Nimi ei silti ratkaise paikan alkuperäistä käyttöä. Myös ajatus muinaisesta uhripaikasta on yksi käyttötarkoitusta koskevista tulkinnoista, ei varmistettu selitys.

Jätinkirkko ei ole aivan tarkkarajainen käsite. Samalla nimellä on luokiteltu ulkonäöltään samankaltaisia rakennelmia, joiden alkuperäiset tehtävät ovat saattaneet poiketa toisistaan. Kansanperinteen antama nimi ei siis välttämättä tarkoita yhtä yhtenäistä rakennustapaa tai käyttötarkoitusta.

Missä jätinkirkkoja on?

Jätinkirkkojen pääasiallinen esiintymisalue ulottuu Pohjanmaan rannikon tuntumassa suunnilleen Kokkolasta Kemiin. Tihein keskittymä on Raahen ja Oulun tienoilla. Rakennelmia tunnetaan laskentatavasta riippuen noin neljäkymmentä. Niitä pidetään Pohjois-Euroopan suurimpiin kuuluvina kivikautisina rakennelmina.

Suurin tunnettu jätinkirkko on 60 metriä pitkä Kastelli Raahen Pattijoella. Muita tunnettuja kohteita ovat Haukiputaan Rajakangas, Siikajoen Pesuankangas ja Pedersören Jäknabacken. Jätinkirkkojen koko vaihtelee huomattavasti, joten kaikki paikat eivät muistuta mittasuhteiltaan Kastellia.

Rakentamisen aikaan kivivallit sijaitsivat aivan merenrannan tuntumassa tai saarilla. Nykyisin ne ovat maankohoamisen vuoksi noin 30 kilometriä sisämaassa. Tavallinen sijaintipaikka on ympäristöään korkeampi kivikkoinen sorakangas, joka rajoittuu soihin. Nykyinen sisämaamaisema on siis erilainen kuin kivikauden rakennuspaikan ympäristö.

Myös Pohjanmaan ulkopuolelta tunnetaan mainintoja vastaavista rakenteista. Jyväskylän Karjusalmenkankaalla kerrotaan olleen samantapainen kehävalli, mutta se tuhoutui jo 1940-luvulla eikä asiaa voi enää varmistaa. Lieksan Pielisen Iso Mahosaaresta puolestaan uutisoitiin vuonna 2013 kohteesta, joka vastaa monilta ominaisuuksiltaan Pohjanmaan jätinkirkkoja.

Millainen jätinkirkon kivivalli on?

Jätinkirkko on tavallisesti suorakulmainen kivinen kehävalli, mutta myös soikeita, pyöreitä ja avoimia valleja tunnetaan. Rakennelmien pituus vaihtelee 10–60 metrin ja leveys 10–40 metrin välillä. Kehävallit ovat 3–8 metriä leveitä. Niiden korkeus vaihtelee muutamasta kymmenestä sentistä puoleentoista metriin.

Vallit koostuvat erikokoisista kivistä, joista useimmat ovat ihmisen kannettavissa. Kivien seassa voi olla maata, ja toisinaan turve peittää rakennetta. Laastia ei ole käytetty, eikä kiviä ilmeisesti ole ladottu kovin tarkasti. Rakentajat ovat mahdollisuuksien mukaan hyödyntäneet myös luonnostaan kasautuneita rantavalleja.

Kehässä on tavallisesti kahdesta viiteen porttiaukkoa. Ne sijaitsevat yleensä symmetrisesti vallin muotoon nähden, mutta portittomiakin jätinkirkkoja tunnetaan. Joissakin kohteissa on ulomman vallin lisäksi vaatimattomampi sisempi kehä tai muita vallirakenteita kehän ulkopuolella.

Vallin sisäpuoli on yleensä ympäristöään tasaisempi ja vähäkivisempi. Tämä viittaa kivien keräämiseen sisäalueelta vallin rakennusaineeksi. Lähettyvillä esiintyy usein kiviröykkiöitä, asuinpainanteita ja palokivikumpuja. Jäknabackenissa ja Ollisbackenissa on myös suuria pystykiviä eli menhireitä, joista osa on yhä pystyssä ja osa kaatunut.

Mihin jätinkirkkoja on arveltu käytetyn?

Jätinkirkkojen käyttötarkoituksesta on esitetty monta keskenään erilaista tulkintaa. Niitä on pidetty linnoituksina, kalmistoina, uhripaikkoina, poro- tai pyyntiaitauksina, asuinrakennusten perustuksina ja hylkeenlihan kylmävarastoina. On mahdollista, että eri rakennelmilla oli eri tehtäviä tai että samaa rakennetta käytettiin eri aikoina eri tavoin.

Christfried Ganander esitti linnoitustulkinnan vuonna 1789 julkaistussa Mythologia Fennicassa. A. H. Snellman kannatti samansuuntaista selitystä vuonna 1887. Hän perusteli sitä rakennelmien muodolla, niiden vaatimalla suurella työmäärällä sekä sijainnilla ympäristöään korkeammalla paikalla.

Julius Ailio puolestaan esitti vuonna 1922, että kyse olisi perusmuodoltaan luonnon ja jäiden muokkaamista rantavalleista. Hänen tulkinnassaan vain portit ja kuopat olisivat ihmisten tekemiä. Portteja olisi voitu käyttää lintujen väijymiseen, ja kuopat hän yhdisti aarteenetsijöihin.

P. Koivunen ehdotti vuonna 1997 hylkeenlihan varastointia. Kevättalvella pyydetyt hylkeet olisi sijoitettu kehän sisään tai kaksoisvallien väliin ja mahdollisesti peitetty havuilla. Suuri kivimassa ja tuulinen sijainti olisivat auttaneet lihan säilymistä jäätyneenä. Palokivikumpuja on puolestaan tulkittu hyljesaaliin käsittelyn jäljiksi.

Onko jätinkirkot suunnattu auringon suuntiin?

Marianna Ridderstad ja Jari Okkonen esittivät vuonna 2009, että noin puolet jätinkirkoista on suunnattu tähtitieteellisesti merkityksellisiin ilmansuuntiin. Näitä ovat esimerkiksi tasaus- ja seisauspäivien auringonnousujen ja -laskujen suunnat. Kartoituksessa suuntauksia tarkasteltiin ±5 asteen tarkkuudella.

Selvimmät ja tarkimmat suuntaukset löytyivät suurimmista ja parhaiten säilyneistä rakennelmista. Kastellin neljän porttiaukon suunnissa on tunnistettu yhteyksiä kesä- ja talvipäivänseisauksen sekä vapun ja elonkorjuun auringonnousuihin tai -laskuihin. Muissa kohteissa on havaittu myös talvenselkään ja kekriin liittyviä suuntauksia.

Ollisbackenissa kaksi menhiriä on sijoitettu osoittamaan pohjois–etelä-suuntaa. Lieksan jätinkirkon pääakselit puolestaan vastaavat kesäpäivänseisauksen auringonlaskun ja talvipäivänseisauksen auringonnousun suuntia. Havainnot ovat johtaneet tulkintaan jätinkirkoista aurinko-observatorioina ja osana eurooppalaista megaliittiperinnettä.

Suuntaukset eivät silti anna kaikille kivikehille yhtä varmaa selitystä. Ridderstad pitää mahdollisena, että osa pienimmistä valleista oli kivikautisten talojen perustuksia. Suurimpien kohdalla hän pitää tätä epätodennäköisenä. Hän on myös huomauttanut, että viisiporttinen linnoitus vaikuttaa epäkäytännölliseltä ja aitaukset olisi ollut kätevintä rakentaa puusta.