Suomen vaakuna – leijonan, miekkojen ja ruusujen historia

Mitä Suomen vaakunassa on kuvattu?

Suomen vaakunan punaisella pohjalla on leijona, joka seisoo käyrän sapelin päällä. Leijonan oikeassa etukäpälässä on suora miekka. Kuvioon kuuluvat myös yhdeksän hopearuusuketta eli rosettia. Leijona tunnetaan Suomen leijonana, mutta sen asento ja aseiden sijoittelu eivät ole pysyneet samanlaisina kautta historian.

Ruusukkeet ovat heraldisia ruusuja, jotka lisättiin vaakunaan sommittelun osiksi. Niillä ei alun perin tarkoitettu kuvata mitään. Joskus niiden ajatellaan symboloivan Suomen yhdeksää historiallista maakuntaa, mutta tätä tulkintaa ei pidä sekoittaa niiden alkuperäiseen tehtävään. Myös ruusujen lukumäärä on vaihdellut vuosien saatossa.

Vaakunassa oli aiemmin kilven yläpuolella suuriruhtinaskunnan kruunu. Valtioneuvosto poistatti sen vuonna 1920. Kruunun poistaminen koski kilven yläpuolista tunnusta, ei koko leijonavaakunan hylkäämistä.

Nykyisen vaakunan ulkomuodon suunnitteli Olof Eriksson vuonna 1978. Hänenkin työnsä lähtökohtana oli Kustaa Vaasan hautamuistomerkin vaakuna. Nykyinen tunnus on siten pitkän muutosketjun tulos, vaikka sen keskeiset kuviot ovat vanhoja. Vaakunan yksityiskohdat kertovat sekä heraldisista ratkaisuista että eri aikojen poliittisista painotuksista.

Mistä Suomen vaakuna on alkujaan peräisin?

Suomen vaakunan syntyhistoria tunnetaan vain osittain. Sen ensimmäinen esiintyminen ajoitetaan vuoteen 1580 Kustaa Vaasan hautamuistomerkin jalustassa Uppsalan tuomiokirkossa. Muistomerkin veisti flaamilainen William Boy. Siihen kuvattiin useita maakuntavaakunoita, joiden joukossa oli Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna.

Vaakunan aatteellinen lähtökohta liittyi kuningas Juhana III:n maailmankuvaan ja poliittisiin tavoitteisiin. Hän liitti samoihin aikoihin arvonimeensä tittelin ”Suomen suurruhtinas”. Leijonavaakunan varhaisvaihe kuuluu siis Ruotsin vallan aikaan, ei itsenäisen Suomen tunnusten suunnitteluun.

Leijonan tarkasta alkuperästä on useita mahdollisia selityksiä. Se saattaa palautua Ruotsin keskiaikaisen Folkunga-hallitsijasuvun goottilaiseen leijonatunnukseen. Sukuun kuulunut Suomen herttua Valdemar Maununpoika käytti leijonaa vaakunassaan jo 1300-luvun alussa.

Toinen mahdollinen esikuva on Flanderin kreivien leijona, joka oli ollut käytössä 1100-luvulta lähtien. William Boyn on oletettu hyödyntäneen tuttua ja toimivaksi havaittua mallia. Yhtä varmaa alkuperää Suomen leijonalle ei kuitenkaan voida osoittaa. Ruotsin heraldiikassa leijona oli yleinen tunnus, johon liitettiin rohkeus, voima ja valppaus. Suomen vaakunan eläin liittyy näin laajempaan vaakunaperinteeseen.

Mitä miekat Suomen vaakunan leijonalla tarkoittavat?

Vaakunan suoralle miekalle ja käyrälle sapelille on annettu poliittisia merkityksiä. Tunnetussa tulkinnassa leijona pitää oikeassa etukäpälässään lännen suoraa miekkaa ja polkee jalkoihinsa idän käyrän sapelin. Tätä on yhdistetty Ruotsin ja Venäjän ankaraan taisteluun Karjalan alueista vuosina 1579–1595.

Suoran miekan oletetaan viittaavan saksalaistyyppiseen ratsuväen pistomiekkaan. Sapelia puolestaan on pidetty turkkilais-tataarilaista tyyppiä edustavana aseena. Suomen vaakunan kaksi asetta muistuttavat myös vanhemman Karjalan vaakunan miekkoja. Vaakunan punaisen värin katsottiin kuvaavan sotaisuutta.

Historioitsija Matti Klinge esitti toisenlaisen tulkinnan. Hänen mukaansa käyrä sapeli ei alun perin viitannut Venäjään vaan mongoleihin, jotka hallitsivat vielä 1500-luvulla laajoja alueita eteläisellä Venäjällä. Mahdollisena viittauskohteena hän piti myös turkkilaisia, jotka koettiin tuolloin uhaksi eri puolilla Eurooppaa.

Aseiden merkitys ei siis avaudu yhdellä kiistattomalla selityksellä. Myös niiden asento muuttui: Kustaa II Aadolfin aikana 1600-luvun alussa yleistyi versio, jossa leijona tukeutui vasemmalla käpälällään sapelin kahvaan mutta samalla polki asetta.

Miten Suomen vaakuna muuttui autonomian aikana?

Suomen sodan jälkeen Suomi liitettiin Venäjään, ja sapelia polkevan leijonan poliittinen merkitys muuttui hankalaksi. Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 käytettiin Elias Brennerin esittämään muotoon perustuvaa vaakunaa. Siinä leijonan suhde sapeliin oli erilainen kuin vanhimmassa kuvassa.

Lokakuussa 1809 Aleksanteri I vahvisti vaakunan, jossa kruunupäinen leijona seisoi hopeasapelilla ja piti sitä vasemmalla etutassullaan. Sapeli oli asetettu aiempaa vinompaan, joten sitä oli vaikea tulkita poljetuksi. Suomen suuriruhtinaskunnan tunnuksessa samat kuviot saivat näin uudenlaisen keskinäisen asennon.

Vuoden 1857 vaakunassa muutos vietiin pidemmälle. Leijonan vasen takakäpälä ei enää ollut sapelilla. Oikealla takakäpälällään leijona piti kiinni aseesta ja tukeutui siihen. Sapeli muutettiin samalla käyrämiekaksi. Aiemmin poljetusta aseesta tuli käytössä oleva ase ja tuki.

Karl Bomanssonin suunnitteleman ja Ferdinand Tilgmannin vuonna 1886 toteuttaman vaakunan esikuvana oli jälleen Uppsalan tuomiokirkon vaakuna. Leijonahahmo yleistyi vaakunoissa, postimerkeissä ja leijonalipuissa. Venäläistäminen kuitenkin rajoitti sen käyttöä. Vuoden 1900 alusta posti ei saanut vastaanottaa lähetyksiä, joissa Suomen vaakuna näkyi erikseen painettuna. Leijonapostimerkkien käyttö loppui kokonaan 14. tammikuuta 1901.

Miksi itsenäinen Suomi säilytti vanhan leijonavaakunan?

Suomen itsenäistyminen teki leijonavaakunasta itsenäisen valtion tunnuksen vuonna 1917. Tunnus oli vanha, mutta sen asema muuttui. Aiemmin suuriruhtinaskuntaa edustanut leijona jäi käyttöön myös tasavallassa.

Valinta ei ollut kaikkien mielestä itsestään selvä. Sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmistosiipeen kuulunut Otto Wille Kuusinen pilkkasi eduskunnassa porvareita siitä, että nämä olivat löytäneet Suomen tunnukseksi eläimen, jota Suomen metsissä ei ollut. Hänen huomautuksensa kohdistui juuri leijonan ja kotimaisen luonnon väliseen eroon.

Punapohjaista leijonalippua käytettiin itsenäisyyden alussa myös Suomen lippuna. Toukokuussa 1918 siirryttiin sinivalkoiseen ristilippuun. Leijona ei silti kadonnut lipuista: vaakuna kuuluu edelleen Suomen lipun molempiin valtiolippuversioihin sekä niiden johdannaisiin, kuten tasavallan presidentin lippuun.

Valtion sinettikomitea ei pitänyt Bomanssonin suunnittelemaa vaakunaa täysin onnistuneena. Eric O. W. Ehrström otti oman suunnittelunsa pohjaksi Kustaa Vaasan hautamuistomerkin tunnuksen. Sen yläpuolella ollut suuriruhtinaskunnan kruunu poistettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920. Myöhemmin Olof Eriksson palasi samaan vanhaan esikuvaan vuoden 1978 suunnittelutyössään. Itsenäisen Suomen vaakunaa muokattiin siis useassa vaiheessa, ei yhdellä kertaa.

Mitä vaihtoehtoja Suomen vaakunalle ehdotettiin?

Leijonavaakunalle esitettiin itsenäisyyden aikana myös vaihtoehtoja. Akseli Gallen-Kallela ehdotti vuonna 1929 nelijakoista kilpeä, jonka ensimmäinen ja neljäs kenttä olisivat mustia sekä toinen ja kolmas punaisia. Hänelle historiallinen punainen kuvasi menneisyyttä, musta puolestaan nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Kilven päälle Gallen-Kallela suunnitteli patalakkiin perustuvan rautaisen päähineen. Sitä koristivat neljä kuusenoksia muistuttavaa ristiä. Ehdotus olisi muuttanut sekä kilven värijaon että sen yläpuolisen tunnuksen.

Pääkonsuli Rudolf Ray halusi vaihtaa leijonan kotoperäiseen karhuun. Hänen ehdotuksessaan musta karhu katkoi iestä ja kuvasi Suomen vapautumista. Karhuvaakuna on Rayn Helsingin Kaivopuistoon vuonna 1931 lahjoittamassa Itsenäisyyden kuusen muistokivessä.

Vuonna 1934 valtioneuvosto asetti komitean suunnittelemaan suurta valtakunnanvaakunaa. Germund Paaerin luonnoksissa vanhan leijonakilven kannattajina oli kaksi heraldista karhua. Mukana olivat suurruhtinaan kruunu, havuista muodostuva jalusta ja tunnuslause ”Vapaa, vankka, vakaa”. Vaihtoehtoisessa luonnoksessa kilven yläpuolelle asetettiin ritarikypärä ja kahdeksansakarainen kultatähti. Uudistustyö eteni hitaasti ja unohtui sotavuosina. Leijonaa ei korvattu karhulla, eikä suunniteltu täysvaakuna tullut käyttöön.

Missä Suomen vaakunaa käytetään?

Suomen vaakuna toimii valtiollisena tunnuksena sineteissä, leimoissa ja asiakirjojen varmenteena. Sitä käyttävät muun muassa tasavallan presidentti ja presidentin kanslia, valtioneuvosto, ministeriöt, korkein oikeus, korkein hallinto-oikeus, Suomen Pankki, Puolustusvoimat ja Rajavartiolaitos. Käyttäjiin kuuluvat myös Suomen ulkomaanedustustot ja Helsingin yliopiston kansleri.

Muut valtion virastot käyttävät niille erikseen vahvistettuja tunnuskuvia. Vaakuna ei siis ole kaikkien viranomaisten yhteinen sinettikuva, vaikka se on koko valtion tunnus.

Suomen vaakunan tai lipun käyttäminen tavaramerkissä edellyttää erityistä lupaa, jota haetaan sisäministeriöltä. Vaakunan käytöstä muissa yhteyksissä ei ole erityisiä säännöksiä. Suomen vaakunana myytävästä, laissa kuvatusta vaakunasta poikkeavasta tunnuksesta voidaan kuitenkin määrätä sakko.

Ajoneuvoissa leijonan suuntaan liittyy oma käytäntönsä. Oikeassa kyljessä leijona esitetään oikealle katsovana, jotta se katsoo menosuuntaan eikä näytä peruuttavan ajoneuvon liikkuessa eteenpäin.

Virallisen käytön lisäksi leijonasymboli näkyy esimerkiksi koruissa ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelipaidassa. Vaakuna on ollut myös taiteen aihe: korkein oikeus tuomitsi Harro Koskisen vuonna 1974 sakkoihin valtakunnanvaakunan häpäisemisestä hänen Sikavaakuna-teostensa vuoksi.