Saamelaiset – alkuperäiskansa, kielet ja historia

Keitä saamelaiset ovat ja missä he asuvat?

Saamelaiset ovat kielellisesti suomalais-ugrilainen alkuperäiskansa. Saamelaisten asuttamaa aluetta kutsutaan Saamenmaaksi. Se ei rajoitu yhteen valtioon, vaan käsittää Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosia sekä Venäjään kuuluvan Kuolan niemimaan. Arviot saamelaisten kokonaismäärästä vaihtelevat 50 000:n ja 100 000:n välillä. Suurin saamelaisryhmä ovat Norjan Jäämeren rannikolla asuvat merisaamelaiset.

Suomen saamelaiskäräjien arvion mukaan Suomessa asuu noin 10 000 saamelaista. Saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Lapin paliskunnan alue Sodankylän kunnassa. Kotiseutualue ei kuitenkaan kata kaikkien saamelaisten asuinpaikkoja.

Huomattava osa Suomen saamelaisista asuu tämän alueen ulkopuolella. Esimerkiksi Helsingissä on suhteellisen suuri ja aktiivinen saamelaisvähemmistö. Vuonna 2010 saamelaisia asui 230 kunnassa Suomen 336 kunnasta.

Saamelaisten lukumäärään vaikuttaa myös se, millä perusteella saamelaisuutta määritellään. Tunnusmerkkeinä voidaan pitää esimerkiksi omaa tai vanhempien tai isovanhempien saamen kielen taitoa, kansallista tai kulttuurista samaistumista sekä perinteisten saamelaiselinkeinojen harjoittamista. Yksittäinen väestöarvio ei siksi kerro koko kuvaa saamelaisuuden määrittelystä.

Mistä saamelaisten historia on peräisin?

Saamelaisten juuret liittyvät tekstiilikeramiikkaa valmistaneisiin ihmisryhmiin, jotka liikkuivat Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta luoteeseen noin vuosien 1750–1250 eaa. välillä. Liikkumiseen käytettiin Pohjois-Venäjän jokireittejä. Näiden kielellisesti länsiuralilaisten ryhmien Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä jäsenistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset.

Ryhmät saavuttivat Keski-Suomen mahdollisesti noin vuonna 1600 tai 1500 eaa. Saamen kielen varsinainen alkukoti on puolestaan sijainnut Laatokan ja Äänisen eteläpuolella. Kielen lainasanat kertovat yhteyksistä kantagermaania puhuneisiin skandinaaveihin sekä nykyisen Viron alueen suomalaisen kantakielen puhujiin.

Ajanlaskun alun paikkeilla saame levisi Suomen etelärannikolle ja Sisä-Suomeen. Se syrjäytti alueella aiemmin puhuttuja kieliä. Leviämisen aikana kantasaame eriytyi murteiksi, joista kehittyivät myöhemmin nykyiset saamelaiskielet. Nykyisille asuinsijoilleen Lappiin saamelaiset asettuivat ajanlaskun alun jälkeen.

Saamelaisten asutus ulottui aiemmin nykyistä etelämmäksi. Keskiajalla saamelaisia liikkui Keski-Suomessa ja Itä-Karjalassa. Vielä 1500-luvulla saamelaisia oli Pohjois-Savossa ja 1700-luvulla Kuusamossa. Paikannimistön perusteella saamea puhuvaa väestöä on asunut miltei koko Suomen alueella, myös Uudellamaalla.

Suomen ensimmäisiä jääkauden jälkeisiä asukkaita ei tunneta varmasti. Myöhemmässä kehityksessä pohjoisen aiempia väestöjä sulautui saamen puhujiin, kun taas etelämpänä saamen puhujia sulautui suomenkieliseen väestöön.

Mitä saamen kieliä Suomessa puhutaan?

Saamelaiskielet kuuluvat uralilaiseen kielikuntaan. Niiden lähimpinä sukukielinä pidetään yleisimmän käsityksen mukaan itämerensuomalaisia kieliä. Suomessa puhutaan nykyisin pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Kaikki kolme ovat uhanalaisia kieliä.

Saamelaiskäräjien arvion mukaan Suomen noin 10 000 saamelaisesta noin 3 000 puhuu jotakin saamelaiskieltä äidinkielenään. Tilastokeskuksen tiedoissa äidinkielekseen saamen ilmoittaneita oli vuonna 2022 yhteensä 2 035. Arvio äidinkielisistä puhujista ja tilastoon ilmoitettu äidinkieli ovat siis eri tavoin muodostettuja lukuja.

Saamelaiskielten historiaan kuuluu myös kielten sammumista. Keminsaame sammui, kun keminsaamelaisten alaryhmä sulautui suomalaisiin 1800-luvun alussa. Akkalansaamen viimeinen puhuja kuoli vuonna 2003. Kiltinänsaamelaisista, turjansaamelaisista ja akkalansaamelaisista käytetään yhteisnimitystä Kuolan saamelaiset.

Kielten vaiheisiin ovat vaikuttaneet sekä pitkät kielenvaihdon prosessit että myöhempi sulauttamispolitiikka. Osa saamelaistaustaisista suvuista on menettänyt äidinkielensä. Saamelaisuutta ei siksi voi kuvata pelkästään nykyisen kielitaidon kautta: määrittelyssä voivat painaa myös suvun kieli sekä kansallinen ja kulttuurinen samaistuminen. Saamelaisen väestön määrä ja saamenkielisten määrä eivät ole sama asia.

Miten saamelaisten elinkeinot ovat kehittyneet poronhoitoon?

Saamelaisten perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja peuranmetsästys. Elämäntavat vaihtelivat asuinalueen luonnonolojen mukaan. Havumetsävyöhykkeellä eläneet harjoittivat ainakin osittain eri elinkeinoja kuin tunturien tai rannikoiden saamelaiset. Poronhoidolla ei esimerkiksi ole ollut suurta asemaa merisaamelaisten elämäntavassa.

Peuranmetsästyksestä siirryttiin 1500-luvulta alkaen vähitellen porojen hoitoon villipeurakantojen ehtyessä. Poronhoidon tarkasta alkuajankohdasta on kuitenkin erimielisyyksiä. Poroja kesytettiin varhain kuljetusavuksi sekä maidon ja nahkojen saamiseksi. Tämä ei ollut vielä sama asia kuin myöhempi suurporonhoito.

Suomen saamelaiset elivät pitkälti metsästyksellä ja kalastuksella vielä Ruotsin vallan aikana. Lihantuotantoon keskittyvään suurporonhoitoon siirryttiin Suomessa vasta 1800-luvulla. Skandinavian saamelaisten keskuudessa suurporonhoidon arvioidaan saaneen alkunsa jo 1400–1600-luvuilla. Ruotsin, Suomen ja Norjan väliset rajasulut päättivät suurporonhoidon niin kutsutun kulta-ajan 1900-luvun alkupuolella.

Nykyisin vain viidennes Suomen saamelaisista omistaa poroja, ja osa heistä hoitaa niitä sivutoimisesti. Suomessa poronhoitoa harjoittavat myös muut kuin saamelaiset. Norjassa ja Ruotsissa se on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi. Suomessa liikalaiduntaminen ja jäkälän väheneminen ovat uhanneet saamelaisten poronhoitoa. Luonnon tasapainon palauttamiseksi on ehdotettu poromäärien vähentämistä.

Miten sanat saamelainen, lappalainen ja lappilainen eroavat toisistaan?

Saamelainen perustuu saamelaisten omakieliseen sanaan, jolla on vastine kaikissa saamen kielissä. Lappalainen puolestaan on ulkopuolisten saamelaisille antama nimitys. Se säilyi suomen yleiskielen vallitsevana nimityksenä 1980-luvulle asti. Nykyään sanaa pidetään halventavana, kun sillä tarkoitetaan saamelaista.

Lappilainen tarkoittaa Lapissa asuvaa ihmistä hänen etnisyydestään riippumatta. Lappilainen ja saamelainen eivät siis ole samaa tarkoittavia sanoja. Saamelainen-nimitys yleistyi saamelaisten poliittisen aktiivisuuden lisääntyessä Ruotsissa ja Norjassa 1900-luvun alusta lähtien ja Suomessa toisen maailmansodan jälkeen.

Vanhojen nimitysten tulkinta vaatii tarkkuutta. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan keskiajan kirjallisten merkintöjen lappalaiset oli yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille. He eivät olleet kieleltään, kulttuuriltaan tai elinkeinoiltaan yhtenäinen joukko. Tässä merkityksessä lappalainen ei ollut alun perin saamelaisen synonyymi. Toisaalta saamelaisperäinen paikannimistö osoittaa saamea puhuvan väestön asuneen laajoilla alueilla nykyisen kotiseutualueen eteläpuolella.

Miten saamelaisten sulauttamispolitiikka vaikutti kansalliseen heräämiseen?

Suomen itsenäistymisen jälkeen sai suosiota rasistinen käsitys saamelaisista alempiarvoisena kansana. Sulauttamispolitiikka voimistui toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Sen taustalla oli ajatus katoavasta kansasta, jonka odotettiin luopuvan omista tavoistaan ja omaksuvan valtaväestön elämäntavan.

Kirkko ja valtio pyrkivät Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa sulauttamaan saamelaiset valtaväestöön. Keinoihin kuului saamen puhumisen kieltäminen sisäoppilaitoksissa. Politiikan seurauksena osa saamelaistaustaisista suvuista menetti äidinkielensä. Ruotsi ja Norja ovat pyytäneet saamelaisilta virallisesti anteeksi toimenpiteitään.

Samaan aikaan kehittyi saamelaisten kansallinen liike. Ensimmäinen yleissaamelainen kokous järjestettiin Trondheimissa 6. helmikuuta 1917. Saamelaisten yhdentymisen katsotaan alkaneen tästä kokouksesta. Sen muistoksi saamelaisten kansallispäivää vietetään 6. helmikuuta.

Saamen lippu otettiin käyttöön saamelaisten 13. konferenssissa Åressa vuonna 1986. Lipun värit ovat punainen, vihreä, keltainen ja sininen. Punainen puoliympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta. Lipun hyväksymispäivä 15. elokuuta on yksi saamelaisten liputuspäivistä.

Saamelaisidentiteetin rakentamista on tarkasteltu myös tutkimuksessa. Maria Lähteenmäki on arvostellut tulkintaa saamelaisista ylihistoriallisesti yhtenäisenä etnisenä ryhmänä. Helge Pedersen on puolestaan tunnistanut saamelaisliikkeessä käsityksiä, joissa kaikkien saamelaisten oletetaan olevan muita lähempänä luontoa heidän asuinpaikastaan riippumatta.

Millainen oli saamelaisten muinaisusko ja mitä noitarumpu oli?

Ennen kristinuskon leviämistä šamanismi oli tärkeä saamelaisten uskonnonharjoituksen muoto. Uskonnollisia käytäntöjä oli kuitenkin monentasoisia. Šamaani ja noitarumpu eivät tarkoittaneet samaa asiaa, eikä rummun käyttö kuulunut yksinomaan šamaanille.

Muinaisuskon mukaan yhteisön šamaani saattoi langeta loveen ja asioida alisen maailman kanssa. Näissä uskonnollisissa menoissa hänen uskottiin voivan pyytää apua tai taistella ongelmia aiheuttavia tahoja vastaan. Kyse oli uskonnollisista käsityksistä ja niihin liittyvistä rituaaleista.

Noitarumpua käytettiin enteiden katsomiseen. Sitä saattoivat käyttää myös ihmiset, joilla ei katsottu olevan šamaanin kykyä tai uskallusta henkilökohtaiseen matkaan aliseen. Rummun avulla tapahtuva enteiden tulkinta ja šamaanin loveen lankeaminen olivat siten erilaisia uskonnonharjoituksen tapoja.