Jääkäriliike – sotilaskoulutusta Suomen irrottamiseksi Venäjästä

Miksi jääkäriliike syntyi?

Jääkäriliikkeen juuret olivat aktivismissa, joka vastusti venäläistämistoimia ja suomalaisten myöntyväisyyspolitiikkaa. Suomen itsehallinnollinen asema oli uhattuna, ja lait tuntuivat menettäneen merkityksensä. Mielialoihin vaikuttivat oman suomalaisen sotaväen lakkauttaminen sekä uhka joutua palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa Venäjän maaperällä.

Aktivistit katsoivat, että laiton tilanne saattoi oikeuttaa vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Aktivismin ohjelma esitettiin vuonna 1903, ja aktiivinen vastustuspuolue perustettiin seuraavana vuonna. Varhaisiin toimintamuotoihin kuuluivat asetoimitukset sekä suurlakon aikana syntyneet suojeluskunnat. Vanhan aktivismin kausi päättyi Framtid–Vastaisuus-lehden lakkauttamiseen vuonna 1910.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914 vanhemmat aktivistit suhtautuivat muuttuneeseen tilanteeseen varovaisesti. Ylioppilaspiireissä itsenäistymisajatusta oli kuitenkin pidetty esillä. Toukokuun promootiojuhlan puheissa se ilmaistiin jo laajasti, joskin varovaisin sanankääntein.

Suomi asetettiin sotatilaan 30. heinäkuuta 1914. Venäläisen sotilasjohdon alaiset linnoitustyöt aiheuttivat työvoimapulaa esimerkiksi maataloudessa. Marraskuun 17. päivänä julkaistu suuri venäläistyttämisohjelma käynnisti ratkaisevasti jääkäriliikkeeseen johtaneen toiminnan. Vastatoimia alettiin suunnitella useissa toisistaan riippumattomissa kokouksissa jo samana päivänä.

Miten jääkäriliike alkoi järjestäytyä ja mistä Saksa tuli mukaan?

Itsenäisyysliikkeen järjestäytymisen alkuna pidetään Ostrobotnialla 20. marraskuuta 1914 pidettyä kokousta. Päivämäärä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä salaamissyistä pöytäkirjaa ei tehty. Paikalla oli noin 20 osallistujaa eri osakunnista ja vanhasuomalaisesta ylioppilasjärjestö Suomalaisesta Nuijasta.

Kokous kokosi yhteen jo toimineita pieniä ryhmiä. Osallistujat katsoivat passiivisen vastarinnan menettäneen merkityksensä: Suomi oli irrotettava Venäjästä. Pehr Norrmén perusteli valtiopetoksen tielle lähtemistä sillä, että venäläinen vastapuolikin oli hylännyt lain. Väinö Kokko piti Saksan apua tärkeänä, jopa ainoana mahdollisuutena.

Osallistujat julistautuivat aktivistisen liikkeen väliaikaiseksi keskuskomiteaksi. Yhteyksiä haluttiin luoda koulutuksen järjestäjien lisäksi vanhempiin poliitikkoihin, aktivisteihin ja sosialistien edustajiin. Kansanarmeijan muodostamista pidettiin välttämättömänä, mutta sotilaskoulutusta ei voinut saada Suomessa.

Marraskuun lopulla päätettiin tunnustella mahdollisuuksia Tukholmassa Saksan entisen Helsingin-konsulin Albert Goldbeck-Löwen kautta. Neuvottelijoiksi nimettiin Walter Horn ja Bertel Paulig, jotka tunsivat yhteyshenkilön ja osasivat erinomaisesti saksaa. Matkan peitteeksi esitettiin urheiluyhteyksien ylläpitoa ruotsalaisiin järjestöihin, ja Suomen puolella peitteenä oli Suomen Palloliitto. Saksa ei tässä vaiheessa ollut ainoa harkittu koulutuksen järjestäjä.

Miten suomalaiset miehet värvättiin ja koulutettiin jääkäreiksi Saksassa?

Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti olevansa valmis kouluttamaan 200 suomalaista. Lähes kaksisataa nuorta miestä matkusti osittain salateitse Ruotsiin ja jatkoi sieltä Saksaan. Koulutus järjestettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Pfadfinder-kurssin nimi viittasi partioliikkeeseen ja toimi sotilaskoulutuksen peitenimenä.

Syksyllä 1915 Saksa päätti kasvattaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa käynnistettiin koko maan kattava salainen värväys. Vilkkainta toiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa. Ylioppilaiden aloitteesta syntyneen liikkeen sosiaalinen pohja leveni vähitellen kaikkiin kansankerroksiin.

Suhteessa väkilukuun eniten jääkäreitä värväytyi Kortesjärveltä, joka kuuluu nykyään Kauhavaan. Tähän perustui Kortesjärven nimitys jääkäripitäjäksi. Koulutukseen lähteminen ei siis jäänyt vain yliopistopiirien hankkeeksi, vaan värväys ulottui eri puolille Suomea.

Venäjä sai tiedon liikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19 miehestä 13 vietiin Pietarin Špalernajan vankilaan, jossa oli myös muita aktivisteja. Kalterijääkäreiksi kutsutut vangit vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.

Laajennetusta joukosta muodostettiin seuraavana keväänä Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Sen johtoon tuli majuri Maximilian Bayer. Pataljoona osallistui taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa.

Miten jääkärit palasivat Suomeen ja osallistuivat sisällissotaan?

Jääkärit olivat lähteneet hankkimaan koulutusta taistellakseen Venäjää vastaan. Ennen paluutaan he vannoivat Liepājan kirkossa valan Suomen lailliselle hallitukselle. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä, mutta pääjoukon palatessa alkuvuodesta 1918 tilanne oli muuttunut olennaisesti.

Venäläisjoukkojen lisäksi vastassa oli oman maan työläisväestöä, joka oli järjestäytynyt Punakaartiksi. Osa jääkäreistä jätti tämän vuoksi palaamatta. Pääjoukko, 950 miestä, saapui kuitenkin Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkoihin.

Suomen sisällissotaan osallistui kaikkiaan 1 261 jääkäriä eli 67 prosenttia koulutuksen aloittaneista. Osallistuneista kaatui taisteluissa 128 ja haavoittui 238. Hallituksen joukkoihin liittyneet jääkärit katsoivat käyvänsä Suomen vapaussotaa, jossa ratkaistaisiin maan vapautuminen Venäjän vallasta.

Suhde ylimpään sotilasjohtoon ei ollut aluksi kaikille selvä. Mannerheimin aikaisempi palvelus Venäjän armeijassa herätti epäselvyyttä suhtautumisessa häneen. Pian paluun jälkeen joukko jääkäreitä teki jääkärikonfliktiin liittyneistä syistä epäonnistuneen pommiattentaatin hänen esikuntajunaansa.

Liikkeen tavoitteet eivät rajoittuneet itsenäistymiseen. Aktivistit vaativat myös Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen. Perusteluina olivat puolustukselliset ja heimokansalliset sekä varsinkin nuoremmilla monarkkiset näkemykset.

Mitä jääkäreille tapahtui sodan jälkeen ja miten he vaikuttivat puolustusvoimiin?

Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työläisiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita. Viidesosa oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle, osa jatkoi sotilasuralla ja muutamia siirtyi Neuvosto-Venäjälle. Heihin kuului Leo Mäkelin.

Talvisotaan osallistui 774 jääkäriä rintama- ja kotijoukoissa sekä armeijan siviilihallinnollisissa tehtävissä. Heistä kaatui 24 ja haavoittui 19. Jääkärien myöhempään vaiheeseen kuului myös jatkosota; valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan. Jatkosodan jälkiä näkyi muun muassa Kainuussa, jossa Hyrynsalmen alueelle jäi sodan aikainen Kuolemanrata.

Kaikkiaan 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon. Heidän joukossaan olivat esimerkiksi Erik Heinrichs, Aarne Sihvo, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Mannerheim-risti myönnettiin 20 entiselle jääkärille. Jääkärien vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämiseen oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve, kuoli vuonna 1995.

Liikkeeseen liittyi myös oikeudellinen ristiriita. Jääkäriliikettä tutkineen filosofian tohtori Matti Lackmanin mukaan jääkärit syyllistyivät maanpetokseen Venäjällä tuolloin voimassa olleen lain sekä Suomen vuoden 1889 rikoslain perusteella. Itsenäistymisen tavoite ja toiminnan lainmukaisuus olivat siten eri asioita.