Kantele – Suomen kansallissoitin ja Väinämöisen perintö

Mikä kantele on ja kuinka vanha se on?

Kantele eli kannel kuuluu suomalaisen kansanmusiikin perinteisiin soittimiin. Se on näppäiltävä kielisoitin, jonka soitinperhettä kutsutaan balttilaisiksi psalttereiksi. Kantele tunnetaan Suomen lisäksi muualla itäisen Itämeren alueella, joten sen historia ei rajoitu vain Suomeen. Tavallisesti soitinta pidetään vaakatasossa sylissä tai pöydällä ja sen kieliä näppäillään sormilla.

Kanteleen tarkkaa syntyaikaa ei tunneta. Sen keksiminen on ajoitettu väljästi vuosien 1000 eaa. ja 1000 jaa. välille, ja yleinen arvio soittimen iästä on noin kaksi tuhatta vuotta. Vanhimmat todisteet kantelesoittimista ovat ilmeisesti Novgorodin sekä Puolan Opolen ja Gdańskin arkeologiset löydöt. Ne ajoittuvat 900–1400-luvuille. Näin väljä ajoitus kertoo myös siitä, kuinka vaikeaa soittimen varhaisimpia vaiheita on selvittää.

Perinteinen kantele on viisikielinen, mutta kielimäärä ei ole kaikissa kanteleissa sama. Nykyaikaisessa soittimessa kieliä voi olla jopa 40. Myös rakenne on muuttunut: yhdestä puusta koverretun soittimen rinnalle ovat tulleet laudoista rakennettu kantele, sävelvaihtajakoneistolla varustettu koneistokantele ja sähkökantele. Suomen kansallissoittimeksi kantele nousi Elias Lönnrotin vaikutuksesta.

Miten kantele syntyi Kalevalassa?

Suomalaisessa kansanrunoudessa kantele on tietäjä ja runonlaulaja Väinämöisen soitin. Erityisen näkyvän aseman se saa Kalevalassa. Vuonna 1849 julkaistun eepoksen 40. runossa Väinämöinen takoo ensimmäisen kanteleensa, ja soitin on koko teoksen viimeisen viidenneksen keskeinen aihe. Näissä vaiheissa Väinämöisen sankaruudessa korostuu ennen kaikkea muusikon ja taiteilijan taito.

Kalevalan tarinan mukaan ensimmäinen kantele syntyy hauen luista. Väinämöisen soitto vaikuttaa kuulijoihin yliluonnollisesti, ja kaikki rientävät liikuttuneina sitä kuuntelemaan. Tarinassa hän myös nukuttaa soitollaan Pohjolan väen, jolloin sampo saadaan veneeseen ja merelle. Kantele kuitenkin katoaa aaltoihin. Väinämöinen tekee uuden soittimen koivusta ja jättää sen eepoksen viimeisessä, 50. runossa Suomen kansalle perinnöksi.

Kanteleella ja sammolla on eepoksessa erilaiset tehtävät: soitin edustaa henkistä ja taiteellista hyvinvointia, sampo aineellista hyvinvointia. Lönnrot keräsi runonlaulajilta vain pari-kolmekymmentä kantelekuvausta ja laajensi niitä itse sadoiksi säkeiksi. Soitinta hän kutsui myös esimerkiksi iloksi, iki-iloksi, visaperäksi ja harpuksi. Kalevalan sisarteoksessa Kantelettaressa kantele mainitaan vain seitsemässä laulussa yli kuudestasadasta.

Miten vanha kantele valmistettiin yhdestä puusta?

Entisajan kanteleen koppa tehtiin yhdestä puusta. Materiaalina käytettiin koivua, leppää, kuusta, haapaa tai mäntyä. Puupölkyn leveys rajoitti sekä soittimen leveyttä että kielten määrää. Muodoltaan vanha kantele on vinosuunnikas, mutta sen sivujen mittasuhteet vaihtelevat. Näitä vanhoja kanteleita on säilynyt museoissa pari sataa.

Valmistustavassa oli selvä alueellinen ero. Suunnilleen Kokkola–Jyväskylä–Joensuu-linjan pohjoispuolella puu koverrettiin alhaalta ja soitin jätettiin pohjattomaksi. Etelässä kantele koverrettiin ylhäältä, ja syntynyt allas suljettiin kannella. Kansi kiinnitettiin tuohivanteilla tai puu- tai rautanauloilla. Raja-alueilla käytettiin kumpaakin tapaa. Vepsässä ja Inkerissä sekä joskus Laatokan pohjoispuolella kanteleita koverrettiin myös sivulta.

Pohjatonta kannelta soitettiin tavallisesti pöydällä, jolloin jykevä pöytä toimi kaikupohjana ja resonoi soittimen mukana. Vanhin Suomessa kanteleesta löytynyt vuosiluku on 1698. Se on Suomen kansallismuseon hallussa olevassa Kurkijoen kanteleessa, jossa on viisi kieltä, riimukirjoituksen katkelmia ja toiselle puolelle piirretty kissan kaltainen kuva.

Vanhan soittimen yksityiskohtiin kuuluu ponsi, kopan reunan yli jatkuva koriste. Sitä tavataan vain Suomenlahden pohjoispuolen kanteleissa. Soittamisen kannalta ponnella ei ole merkitystä, ja sitä on arveltu pelkäksi koristeeksi.

Miten kantele kehittyi laudoista rakennettavaksi ja koneistokanteleeksi?

Kanteleita alettiin rakentaa laudoista 1700-luvun lopulla tai viimeistään 1800-luvun alussa. Muutos vapautti rakentajan yhden puupölkyn mitoista: soittimesta voitiin tehdä halutun levyinen. Samalla metallia alettiin käyttää tappien ja vartaan materiaalina. Suomessa myös tavallisin soittosuunta muuttui. Aiemmin lyhyt sivu oli ollut soittajaa kohti, mutta nyt yleistyi pitkältä puolelta soittaminen.

Elias Lönnrot ei vain antanut kanteleelle tilaa Kalevalassa, vaan myös soitti, opetti ja rakensi kanteleita. Hän kantoi soitinta matkoillaan 1830-luvulta lähtien. Vuonna 1847 hän rakensi 38-kielisen kromaattisen kanteleen, jonka kielimäärä oli koko vuosisadan suurin. Neljän vuosikymmenen aikana hän kehitti ainakin viisi erilaista, tietoisesti suunniteltua kantelemallia.

Vanhoissa kanteleissa kielet saivat helistä vapaasti näppäilyn jälkeen. Kun kielten sammuttamista alettiin pitää tarpeellisena, soittimeen lisättiin sammutuslauta. Paul Salminen kehitti 1920-luvulla vipukoneistolla varustetun koneistokanteleen. Myös kielitappien asettelu muuttui suorasta kaarevaksi. Rakenteelliset uudistukset laajensivat ohjelmistoa: kansanmusiikin ja tanssimusiikin rinnalla kanteleella alettiin soittaa yhä enemmän klassisia teoksia. Soittimen muutokset koskivat siten sekä rakentamista että sitä, millaista musiikkia sillä voitiin esittää.

Miten kanteletta soitetaan ja viritetään?

Kanteletta soitetaan yleensä vaakatasossa sylissä tai pöydällä. Nykyisin sitä voidaan soittaa myös kaulaan ripustettuna. Koverrettua kannelta pidettiin perinteisesti niin, että lyhin kieli oli lähinnä soittajaa, varras ja ponsi oikealla sekä tappisivu vasemmalla. Nykyiset soittoasennot vaihtelevat paikkakunnittain.

Tavallisessa soittotavassa oikea käsi näppäilee melodiaa ja vasen säestää matalammilla kielillä. Pienkanteleen kieliä sekä näppäillään että sammutetaan sormilla ja kämmenellä. Suuremmissa kanteleissa käytetään sormisammutusten lisäksi usein sammutuslautaa. Soittamisessa on siis kyse myös siitä, mitkä kielet jätetään soimaan ja mitkä hiljennetään.

Useimmat kanteleet on viritetty diatonisesti. Viisikielisen tavallinen viritys on D-duuri, d–e–fis–g–a, tai vastaava molli, d–e–f–g–a. Muitakin virityksiä käytetään. Pienkanteleiksi luetaan alle 15-kieliset soittimet, kun taas suurkanteleissa voi olla jopa 39 kieltä.

Kaikki perinteinen soitto ei perustu sormin näppäilyyn. Tikkusoitossa eli Saarijärven tyylissä kieliä krapsitaan puutikuilla. Tapa oli yleinen Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, mutta se oli myöhemmin vähällä hävitä. Tikkusoiton hallitsevia soittajia ovat esimerkiksi Kari Dahlblom, Rauno Nieminen, Maija Kauhanen ja Pauliina Syrjälä. Perinteisiä soittotapoja on siten edelleen käytössä useita.

Miksi kanteleen suosio hiipui ja miten se nousi uudelleen?

Kantele oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suomalaisille symbolisesti tärkeä soitin. Kanteleensoittajat esiintyivät laulujuhlilla, ja kaupoissa myytiin soittimia, nuotteja sekä soitto-oppaita. Suosion heikkenemisestä kannettiin silti jo huolta. Aallonpohja saavutettiin 1960-luvulla, jolloin viisikielinen kantele oli katoamaisillaan ja ammattimaisia soittajia sekä rakentajia oli enää muutamia.

Vuosikymmenen lopulla kansanmuusikot ryhtyivät elvyttämään perinnettä. Martti Pokela kehitti uusia kantelemalleja ja laati Erkki Ala-Könnin kanssa oppikirjan. Vuonna 1974 hän julkaisi elvytysohjelman, jossa ehdotettiin kerhoja, kursseja ja soitonopetusta Sibelius-Akatemiaan. Hän vaati myös valtion tukea harrastukselle, opetukselle ja valmistukselle.

Kanteleenrakennus elpyi 1970-luvun lopulla, ja kurssit saivat osallistujia. Tampereella vuonna 1977 perustettu Suomen Kanteleensoittajat ry muutti nimensä Kanteleliitoksi vuonna 1984. Yhdistyksen ansiosta opetusta saatiin musiikkiopistoihin ja konservatorioihin. Kantele kouluun -hankkeessa Suomen kouluihin lahjoitettiin vuosina 1985–1987 kaikkiaan 4 000 viisikielistä kannelta.

Sibelius-Akatemiassa kanteleensoiton opetus solistisena aineena alkoi vuonna 1987. Ensimmäisten 25 vuoden aikana kanteleluokalta valmistui 25 musiikin maisteria. Nykyisin soittoa voi opiskella Taideyliopistossa. Uuden nousun myötä aiemmin pääasiassa miesten soittimesta tuli leimallisesti naisten soitin.

Mikä sähkökantele on ja missä kantelea käytetään kansanmusiikin ulkopuolella?

Sähkökantele on kanteleen uusin kehitysmuoto. Sähköistä kannelta käytti esimerkiksi Tuulenkantajat Roskilden rockfestivaaleilla vuonna 1985, ja Dingolla oli keikkakäytössä viisikielinen sähkökannel. Koistinen julkaisi oman sähkökanteleensa vuonna 1999. Nykyaikainen sähkökannel on 39-kielinen, kokonaan kiinteästä puusta tehty soitin, jossa ei ole kaikutilaa.

Sähkökanteleen ääni vahvistetaan, ja sitä voi muokata efektilaitteilla. Soittimesta saadaan myös matalia ääniä. Sähköinen voimakkuus, kaiut, viiveet ja säröt ovat tuoneet sen erityisesti melodisen rockin yhteyteen. Kannelta kuullaan esimerkiksi CMX:n Rautakanteleella vuodelta 1995 ja Nightwishin Dark Passion Playlla vuodelta 2007.

Myös maailmanmusiikin nousu kasvatti kantelemusiikin suosiota 1990-luvulla. Soitinta käyttivät silloin ruotsalainen Hedningarna ja suomalainen Värttinä. Elokuvissa kanteletta on kuultu Narnian tarinat: Velho ja leijona -elokuvassa vuonna 2005 sekä Jadesoturissa vuonna 2006.

Vuonna 2011 Tevana3 julkaisi Mieron tiellä -albumin. Se oli maailman ensimmäinen metallilevy, jolla sähkökitarat korvattiin kokonaan sähkökanteleella. Kanteleen käyttö ei siis rajoitu kansanmusiikkiin tai klassiseen ohjelmistoon. Vanhan viisikielisen rinnalle on kehittynyt soitin, jonka ääntä voidaan muokata sähköisesti hyvin toisenlaisiin esityksiin.