Väinämöinen – Kalevalan tietäjä, laulaja ja maailman luoja

Kuka Väinämöinen on?

Väinämöinen ei ole kansanperinteessä vain yhden tehtävän sankari. Hänet tunnetaan luojajumalana, kulttuuriheeroksena, šamaanisankarina, merenkävijänä ja kosiomiehenä. Hän on myös seppä, laulaja ja kanteleen soittaja. Eri runoissa hänen taitonsa ja asemansa painottuvat eri tavoin: toisinaan hän muovaa maailmaa, toisinaan etsii puuttuvaa tietoa tai yrittää saada puolison.

Kalevalassa Väinämöinen on keskushenkilö, jonka tekoihin monet kertomukset liittyvät. Hänen tavallisia määreitään ovat ”vanha” ja ”vaka vanha”, harvemmin ”viisas”. Kertosäkeissä häntä kutsutaan ”tietäjäksi iänikuiseksi” tai ”laulajaksi iänikuiseksi”. Nimityksissä korostuvat ikä, tieto ja laulamisen taito.

Väinämöisen nimen uskotaan tulevan sanasta väinä. Se tarkoittaa leveää, hitaasti virtaavaa jokea tai merensalmea. Samaan sanaan perustuu esimerkiksi Väinäjoen nimi, ja väinä-alkuisia paikannimiä on etenkin Ylä-Satakunnassa. Väinämöisen rinnakkaisnimet Uvantolainen ja Suvantolainen on ilmeisesti johdettu tyvenesti virtaavaan jokeen viittaavasta sanasta uva tai uvve. Itämerensuomalaisissa runoissa Väinämöisen nimestä tunnetaan yli 200 erilaista asua. Niihin kuuluvat esimerkiksi Väilämöinen, Viänämöinen ja Vainämoinen.

Miten Väinämöinen syntyi ja loi maailman?

Kalevalan kertomuksessa Väinämöinen on Ilmattaren, ilman immen ja meren poika. Hän viettää meressä kelluvan äitinsä kohdussa kolmekymmentä vuotta. Synnyttyään hän alkaa auttaa maailman luomisessa. Kansanrunoissa syntymästä kerrotaan kuitenkin toisin: Väinämöinen voi syntyä yksin tai neidosta, jonka nimeksi mainitaan joskus Iro.

Monissa kansanrunoissa Väinämöinen on olemassa jo ennen maailmaa. Eräässä yleisessä kertomuksessa hän syntyy yöllä, rakentaa päivällä pajan ja takoo rautaisen hevosen. Hän ratsastaa veden päällä, kunnes katkera lappalainen ampuu hänet hevosen selästä alkumereen. Ampuja vastaa Kalevalan Joukahaista, mutta Kalevalassa heidän yhteenottonsa tapahtuu vasta maailman synnyttyä.

Maailmansyntyrunossa vesilintu, usein sotka, tekee pesän vedessä kelluvan Väinämöisen polvelle. Haudonta alkaa polttaa, Väinämöinen liikauttaa polveaan ja munat putoavat mereen. Tarinan mukaan rikkoutuvista munista syntyy maailma. Väinämöinen muovaa myös maanpintaa ja vedenpohjaa liikkeillään. Kalevalassa sotka munii sen sijaan Väinämöistä odottavan Ilmattaren polvelle. Vienassa runonkerääjät kohtasivat vielä 1800-luvullakin ihmisiä, jotka uskoivat maailman syntyneen tällä tavoin. Kertomus oli siis osalle kuulijoistaan myös uskomus maailman alkuperästä.

Miten Väinämöinen voitti Joukahaisen kilpalaulannassa ja mitä Ainolle tapahtui?

Väinämöisen laulaminen on kansanrunoissa myös loitsimista. Kilpalaulannassa hän voittaa Joukahaisen ja laulaa tämän suohon. Päästäkseen pois Joukahainen lupaa sisarensa Väinämöisen puolisoksi. Avioliitto ei kuitenkaan toteudu: Kalevalassa sisar on Aino, joka hukuttautuu. Väinämöisen voitto laulussa ei siten johda hänen toivomaansa avioliittoon.

Kanteleen valmistamisesta kerrotaan eri tavoin. Eräässä kertomuksessa sotajoukon laiva pysähtyy jättiläismäisen suomuhauen selkään. Hauki tapetaan, ja Väinämöinen valmistaa sen leukaluusta kanteleen. Soittimen kielet hän saa jonkin Hiiden olennon hiuksista. Kansanrunoudessa tunnetaan myös koivuisen kanteleen syntyrunoja, joten hauenluinen soitin ei ole ainoa perinteessä esiintyvä kantele.

Tarinan mukaan Väinämöisen soittoa saapuvat kuuntelemaan ihmiset, eläimet ja jumalolennot. Soitto liikuttaa kuulijoita niin syvästi, ettei karskeinkaan uros välty kyyneliltä. Laulu ja soitto näyttävät hänen voimansa eri puolet: kilpalaulannassa hän kukistaa vastustajan, kanteleella hän liikuttaa kuulijoitaan. Gabriel Haberfelt vertasi Väinämöistä vuonna 1766 suomalaiseksi Orfeukseksi, kreikkalaisen mytologian soittotaituriksi. Soittajan maine näkyi siis myös varhaisissa oppineiden kuvauksissa, ei vain kansanrunojen kertomuksissa.

Miten Väinämöinen osallistui sammon ryöstöön Pohjolassa?

Sampo on kansanrunojen kertomuksissa ihmeellinen, myllyä muistuttava esine, joka tuottaa viljaa, suolaa ja kultaa. Väinämöinen liittyy sen tarinaan lähtiessään Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä asettaa avioliiton ehdoksi sammon takomisen. Väinämöinen ei pysty tehtävään, vaan palaa pettyneenä kotiin ja lähettää Ilmarisen takomaan sammon.

Valmis sampo ei vielä tuo Ilmariselle puolisoa. Pohjolan emäntä vaatii häneltä lisää tehtäviä, ja vasta ne suoritettuaan Ilmarinen saa tyttären vaimokseen. Myöhemmin Pohjolan tytär tapetaan. Sureva Ilmarinen lähtee kosimaan Louhen toista tytärtä ja huomaa samalla, kuinka onnelliseksi sampo on tehnyt Pohjolan väen.

Ilmarinen kertoo näkemästään Väinämöiselle ja Lemminkäiselle. Kertomuksessa sankarit suuttuvat ja lähtevät sotajoukkoineen ryöstämään sampoa. Ryöstö onnistuu, mutta paluumatkalla Pohjolan emäntä hyökkää heidän kimppuunsa. Taistelussa sampo tuhoutuu. Tarinan mukaan sen palasia ajautuu kuitenkin rantaan, ja ne saavat maanviljelyn aikaan. Väinämöinen ei siis itse tako sampoa, mutta hän lähettää sen tekijän Pohjolaan ja osallistuu myöhemmin sen takaisin ryöstämiseen.

Miksi Väinämöinen etsi sanoja Tuonelasta veneenveistoa varten?

Väinämöisen veneenveisto yhdistyy runoissa tietoon ja sanojen voimaan. Eräässä kertomuksessa hän osaa melkein kaiken veneen valmistamiseen tarvittavan, mutta häneltä puuttuu kolme ratkaisevaa sanaa eli luotetta. Hän lähtee etsimään niitä Tuonelasta, kuolleiden maasta. Toisessa kertomuksessa puuttuva tieto löytyy kuolleelta Antero Vipuselta.

Tuonelan-matkan tarkoitus vaihtelee runosta toiseen. Väinämöinen voi etsiä tietoa, mutta myös veneen rakentamiseen tai reen korjaamiseen tarvittavaa työvälinettä. Tuonen tytti kuljettaa vainajia mustan virran yli. Väinämöinen väittää ensin kuolleensa, mutta tytti tunnistaa valheen: eri tavoin kuolleilla on hänen tuntemansa merkit. Väinämöinen pääsee lopulta perille kerrottuaan matkansa todellisen tarkoituksen.

Tuonelassa hän saa kelvotonta ruokaa ja joutuu käärmevuoteeseen. Tarinan mukaan hän pakenee rautaverkon läpi muuttumalla käärmeeksi ja kertoo palattuaan eläville kuolleiden maan oloista. Toisessa veneenveistorunossa Väinämöinen lyö kirveellä polveensa. Vasta verenseisauttajaukko pystyy pysäyttämään vuodon. Tätä kertomusta on käytetty vertavuotavia haavoja hoidettaessa lausutuissa loitsuissa. Siinä esitetään ensimmäinen haava ja ensimmäinen parannus, joten veneenveistäjän onnettomuus liittyy myös parantamisen perinteeseen.

Mistä Väinämöinen mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisesti?

Ensimmäinen kirjallinen maininta Väinämöisestä on Mikael Agricolan vuonna 1551 julkaisemassa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa. Hämäläisten ja karjalaisten epäjumalien luettelossa Väinämöinen esiintyy hämäläisenä virrentakojana: ”Aeinemöinen wirdhet tacoi”. Lyhyt kuvaus vaikutti moniin myöhempiin ruotsin- ja latinankielisiin esityksiin.

Myös Väinämöisen sepäntaidot tunnettiin varhain. Mahdollisesti jo 1600-luvulta peräisin olevassa karhunpeijaisrunossa häntä kutsutaan runojen ensimmäiseksi keksijäksi ja huomattavaksi sepäksi. Vuonna 1767 julkaistuissa kansanrunon säkeissä hänen kerrotaan valaneen vaskea ja valmistaneen rautaisia nuolia. Kansanrunouden kerääminen toi tutkijoiden käyttöön myös kanteleen syntyrunoja, kilpalaulantaa, laivaretkiä ja loitsuja.

Christian Erici Lencqvist esitti vuonna 1782 Väinämöisestä kokonaiskuvan muun muassa kanteleen keksijänä, laivanrakentajana ja tulen tuojana. Myöhemmin oppineet kiistelivät pitkään siitä, oliko Väinämöinen jumala vai ihmissankari. Elias Lönnrot piti häntä historiallisena henkilönä, joka opetti laivakulkua ja pellonviljelystä. E. N. Setälä puolestaan tulkitsi hänet vedenhaltijaksi. Nämä olivat tutkijoiden tulkintoja, eivät osoituksia Väinämöisen historiallisesta elämästä. Eri käsitykset korostivat samoista runoista hyvin erilaisia puolia: ihmisen taitoja, sankaritekoja tai jumalallista valtaa.

Miksi Väinämöinen lähtee Kalevalan lopussa?

Kalevalan lopussa Marjatta synnyttää pojan, josta tulee Karjalan kuningas. Marjatan esikuvana on ollut neitsyt Maria. Väinämöinen suuttuu tapahtuneesta ja purjehtii pois maailmasta. Hän lupaa kuitenkin palata, kun häntä jälleen tarvitaan. Eepoksen lopputapahtumat kuvaavat pakanallisten jumalien väistymistä kristinuskon saapuessa.

Lähtö ja paluun lupaus kuuluvat myös kansanrunojen Väinämöis-kuvaan. Vienassa monet odottivat vielä 1800-luvulla hänen palaavan auttamaan ihmisiä, kuten hän runoissa lupaa. Paluu ei siis ollut kaikille vain kertomuksen päätös, vaan siihen liittyi myös odotusta. Maailman luomiseen osallistunut tietäjä saatettiin yhä nähdä tulevana auttajana.

Kalevalan Väinämöinen ja kansanrunojen Väinämöinen eivät ole kaikilta yksityiskohdiltaan sama hahmo. Jo maailman syntymässä hänen ja Ilmattaren tehtävät eroavat eri kertomuksissa. Myös sepän, laulajan, jumalan ja sankarin piirteet painottuvat eri tavoin. Kansanrunoissa kerrottiin myös hänen kärsimistään vahingoista, kuten Väinämöisen polvenhaavasta, jonka parantamiseen liittyi verensalpausloitsun syntysanoja. Kansanrunoudessa Väinämöisen kerrottiin lisäksi hakevan maan alla makaavalta Antero Vipuselta kolme puuttuvaa sanaa, joita hän tarvitsi loitsunsa valmistumiseen. Lönnrotin tutustuminen Väinämöis-runoihin antoi hänelle kimmokkeen lähteä runonkeruumatkoille, joiden pohjalta hän myöhemmin kirjoitti ja julkaisi Kalevalan. Eepoksen keskushenkilön rinnalla on siksi myös kansanrunouden monimuotoinen Väinämöinen, jonka syntymästä, taidoista ja teoista kerrottiin useita toisintoja.