Kalevala – kansalliseepoksen runot, synty ja tarinat

Mikä Kalevala on ja milloin se ilmestyi?

Kalevala on kansanrunoihin perustuva runoelma, mutta ei sellaisenaan muistiin kirjoitettu esitys yhdeltä laulajalta. Sen kokoaja Elias Lönnrot rakensi eri laulajilta ja eri matkoilta saamistaan runoista juonellisesti etenevän kokonaisuuden. Hän aloitti kansanrunojen keräämisen vuonna 1828. Työn tuloksena syntyi useita erilaajuisia Kalevalan versioita.

Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Tätä Vanhaa Kalevalaa Lönnrot kutsui nimellä Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista. Siinä on 32 runoa ja 12 078 säettä. Käsikirjoitus oli valmistunut 28. helmikuuta samana vuonna.

Vuonna 1849 valmistui Uusi Kalevala, jota nykyisin tarkoitetaan, kun puhutaan pelkästä Kalevalasta. Sen 50 runossa on yhteensä 22 795 säettä. Uusi laitos oli aiempaa laajempi ja myös entistä enemmän Lönnrotin oman sommittelutyön tulos.

Näitä painoksia edelsivät vuonna 1833 julkaistut Sikermä-Kalevala ja Runokokous Väinämöisestä. Jälkimmäinen sai myöhemmin nimen Alku-Kalevala. Teos ei siis syntynyt yhdellä kertaa: Lönnrot laajensi ja muokkasi kokonaisuutta keruutyön edetessä ja uusien runojen karttuessa.

Mitä on kalevalainen runous ja laulettu perinne?

Kalevalan pohjana oleva kalevalainen runous oli suullista lauluperinnettä. Sen laulumuodon on arveltu kehittyneen itämerensuomalaisen kantakansan keskuudessa noin 1000–500 eaa. Ajoitus on arvio, ei tarkasti tunnettu syntyhetki. Laulumuodolle ominaisia piirteitä olivat alkusointu, kerto ja säkeistöttömyys.

Säkeiden neli-iskuinen runomitta tunnetaan nimellä kalevalamitta. Vanha kansanrunous ei kuitenkaan ollut sisällöltään yhtenäistä. Siihen kuului maailman ja kulttuurin syntyä käsitteleviä myyttirunoja, kertovia sankarirunoja, henkilökohtaisia tunnelmia tulkitsevia lauluja sekä loitsuja. Häihin ja karhunpeijaisiin liittyi omaa rituaalirunouttaan.

Runojen alkuperästä on kiistelty. Lönnrot sijoitti niiden synnyn Vienanmeren länsirannikolle, mutta myöhemmin esitettiin myös läntistä alkuperää korostavia tulkintoja. Nykyisen käsityksen mukaan Kalevalassa on sekä läntistä että itäistä runoperinnettä. Lähes puolelle sen aineksista tunnetaan vastineita myös virolaisesta kansanperinteestä.

Vanha laulutapa alkoi vähitellen väistyä Suomessa 1500-luvun uskonpuhdistuksen jälkeen. Luterilainen kirkko kielsi sitä pakanallisena, ja samalla levisi toisenlainen, painoihin ja riimeihin perustuva runokieli. Perinne katosi ensin Länsi-Suomesta ja myöhemmin muualtakin maasta. Vienan Karjalassa se on säilynyt näihin päiviin saakka.

Miksi kansanrunoista haluttiin koota eepos?

Kansanrunouden keruu ei alkanut Lönnrotista. Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan ja hänen oppilaansa Christfried Ganander keräsivät jo 1700-luvulla kalevalaista sanastoa Mythologia Fennica -teokseen. Seuraavalla vuosisadalla kiinnostus vanhojen runojen muistiin merkitsemiseen laajeni.

Suomi sai vuonna 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Sivistyneistö alkoi hahmottaa Suomea Ruotsista ja Venäjästä erillisenä kansakuntana, jonka tulevaisuutta rakennettaisiin oman kulttuurin varaan. Kansanrunoista etsittiin sisältöä historiaan, jota ei ollut kirjoitetussa muodossa. Niiden avulla pyrittiin myös määrittelemään suomalaista kansanluonnetta.

Ajatukseen vaikuttivat eurooppalainen romantiikka ja varhainen nationalismi. Eepokselle oli olemassa kirjallisia esikuvia: Homeroksen nimiin liitetyt Ilias ja Odysseia vaikuttivat ratkaisevasti Lönnrotin suunnitelmiin. Myös James Macphersonin Ossianin laulut innostivat kansanrunouden keruuseen, vaikka teoksen väitettyä suullista alkuperää epäiltiin jo sen ilmestyessä.

C. A. Gottlund esitti ajatuksen suomalaisen eepoksen kokoamisesta vuonna 1817. Lönnrot puolestaan korosti oman opettajansa Reinhold von Beckerin merkitystä. Becker oli ohjannut hänen Väinämöistä käsittelevää tutkielmaansa ja julkaissut kertomuksen Väinämöisestä Turun Wiikko-Sanomissa.

Miten Lönnrot keräsi runot ja keitä laulajat olivat?

Lönnrot lähti ensimmäiselle keruumatkalleen keväällä 1828 opiskellessaan lääkäriksi Helsingissä. Hän kulki Sammatista Karjalaan ja takaisin Laukkoon pääasiassa jalan. Huilunsoitolla hän houkutteli ihmisiä ympärilleen ja sai tietää, ketkä osasivat vanhoja runoja.

Kesälahden Hummovaarassa hän tapasi Juhana Kainulaisen. Tämä ehti töidensä lomassa laulaa hänelle kolmatta päivää. Lönnrot kirjoitti Kainulaiselta muistiin lähes viisikymmentä runoa, joista moni oli metsämiesten loitsu. Ensimmäisen matkan kokonaissaalis oli yli 6 000 säettä.

Vuoden 1831 matka keskeytyi sairastumiseen ja kutsuun torjua Helsingin koleraepidemiaa. Seuraavana vuonna Lönnrot pääsi Vienaan ja keräsi 3 000 säettä. Kalevalan synnyn kannalta erityisen tärkeäksi osoittautui kuitenkin syksyn 1833 retki.

Vuonnisessa Ontrei Malinen lauloi kahdeksan pitkää runoa, joihin sisältyi laaja sampoaiheinen jakso. Keskustelu Vaassila Kieleväisen kanssa vahvisti Lönnrotin ajatusta siitä, että erilliset runot voisi yhdistää suureksi kertomukseksi.

Keväällä 1834 hän kuuli Martiska Karjalaista Lonkan kylässä ja Arhippa Perttusta Latvajärvellä. Perttunen lauloi kolmen päivän ajan sekä uusia runoja että aiemmin puutteellisesti tunnettuja kokonaisuuksia. Jokainen runonlaulaja välitti omaa osaamistaan: Lönnrotin kuuntelemia laulajia on tunnistettu yli 70.

Miten Lönnrot muokkasi runoista yhtenäisen teoksen?

Lönnrotin tavoitteena oli laaja, juonellisesti etenevä eepos. Runonlaulajien esitykset eivät siksi päätyneet Kalevalaan sellaisinaan. Hän yhdisti eri runoja, siirsi jaksoja uusiin yhteyksiin sekä yhtenäisti ja korjasi kieliasua. Hän teki muutoksia myös paikannimiin ja henkilöihin.

Työhön kuului valikointia. Lönnrot karsi runoista kristillisiä ja muita uudenaikaisina pitämiään piirteitä sekä ratkaisi, millaisia runomitan muotoja teoksessa käytettäisiin. Tarvittaessa hän sepitti kansanrunojen aineksista uusia säkeitä yhdistämään tapahtumia. Näitä hänen itse runoilemiaan säkeitä on Kalevalasta kolme prosenttia.

Vanhaa Kalevalaa kootessaan Lönnrot uskoi runojen kuvaavan kristinuskoa edeltäneitä historiallisia tapahtumia. Uutta Kalevalaa valmistellessaan hän ei enää ajatellut, että runot voitaisiin palauttaa johonkin alkuperäiseen asuun. Hän yhdisteli aiheita entistä selvemmin oman näkemyksensä mukaan.

Myös muiden kerääjien työ oli tärkeää. D. E. D. Europaeus keräsi Inkeristä Kullervo-runon ja toimitti sen Lönnrotille. Europaeuksen keruutulokset muodostivat huomattavimman lisän Uuden Kalevalan aineksiin. Lönnrot huomioi myös joitakin hänen ehdotuksiaan teoksen rakenteesta ja sisällöstä. Kalevalan taustalla oli siten sekä monien laulajien että useiden kerääjien työ.

Mitä Kalevalassa tapahtuu?

Kalevala alkaa luomismyytillä. Sen mukaan maailma syntyy sotkan munasta. Kyse on myyttisestä kertomuksesta, ei historiallisesta kuvauksesta maailman synnystä. Vanhan runouden myyttikerrostumat käsittelevät myös kulttuurin syntyä sekä tietäjän matkoja vainajien maailmaan.

Eepoksessa kuvataan Kalevalan ja Pohjolan kansojen välisiä ristiriitoja sekä päähenkilöiden kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja. Keskeisiin tapahtumiin kuuluvat Sammon rakentaminen ja ryöstö. Sampoaiheista runoutta Lönnrot sai muun muassa Ontrei Maliselta vuoden 1833 keruumatkalla.

Väinämöiseen liittyviin aiheisiin kuuluvat veneenveisto, polvenhaava, hauen leukaluinen kantele ja soitto. Näiden jaksojen pohjana Lönnrot käytti myös Utajärven Ahmaksen kylän Pekka Kukkoselta tallennettuja runoja. Kukkosen runoista on säilynyt viisi.

Kalevala sisältää myös Lemminkäiseen, Ilmariseen ja Kullervoon liittyvää runoutta sekä häärunoja. Kertomusten taustat eivät ole kaikkialla samat: esimerkiksi Kullervo-runon alkuperä on Inkerissä. Eepoksen tapahtumat päättyvät kristinuskon tuloon. Kokonaisuus yhdistää eri-ikäisiä ja eri paikoista periytyviä runoja Lönnrotin rakentamaan järjestykseen.

Mikä on Kalevalan merkitys Suomelle ja Karjalalle?

Kalevalalla on Suomessa keskeinen symbolinen asema. Kansalliseepoksesta tuli yksi suomalaisen kansallisen kulttuurin kulmakivistä. Sen on nähty kuvastavan kansallista henkeä, yhtenäisyyttä ja suomalaisiksi tulkittuja ominaispiirteitä. Se on myös tarjonnut erilaisia kansallisia sankaruuskuvia. Kansalliseepoksen kunniaksi Suomessa vietetään vuosittain 28. helmikuuta Kalevalan päivää, joka on suomalaisen kulttuurin virallinen liputuspäivä.

Teoksen merkitys liittyy läheisesti sen syntyajan pyrkimyksiin rakentaa Suomelle omaa kulttuurista ja historiallista identiteettiä. Kansanrunous ja siitä toimitettu eepos eivät kuitenkaan ole sama asia. Kalevalan kansallinen asema ei poista sitä, että sen runoperinteessä on sekä itäisiä että läntisiä kerrostumia ja että Lönnrot muokkasi kokonaisuutta voimakkaasti.

Vaikutus ei jäänyt kansalliseen ajatteluun. Kalevala on vaikuttanut Suomessa laajasti taiteisiin ja tieteisiin. Akseli Gallen-Kallela kehitti vuosikymmenten ajan suunnitelmaa Kalevalan kuvittamiseksi, jonka lopullinen versio Kansallis-Kirjokirjana julkaistiin Valvoja-lehdessä 1909. Lönnrot käsitteli teosta myös opetuksessaan: tultuaan suomen kielen professoriksi syksyllä 1853 hän piti Kalevala-luentoja 17 lukukauden ajan.

Nykyisin Kalevalan merkitys on kasvussa myös venäjänkarjalaisten keskuudessa karjalais-suomalaisena kansaneepoksena. Vuonna 2023 Kalevalalle elävänä eepoksena myönnettiin Euroopan kulttuuriperintötunnus. Sen asema liittyy näin paitsi painettuun teokseen myös elävään runoperinteeseen.