Kalevalainen runous: muistinvarainen perinne, runonlaulajat ja keruu

Miten vanhaa kalevalainen runous on?

Kalevalainen runous on syntynyt viimeistään rautakaudella, ja monet sen aiheista kertovat juuri rautakautisesta ympäristöstä. Mukana on kuitenkin myös vanhempaa aineksia: šamanistisia aiheita jopa kivikaudelta sekä uudempia, kristillisen ajan aiheita.

Tutkijat Matti Kuusi ja Matti Pöllä ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllän mukaan näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja.

Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Pöllän mukaan Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, joskin siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita. Esimerkiksi merkittävän Kalevalan runonlaulajan Arhippa Perttusen sukujuuret ovat luultavasti sekä nykyisen Suomen alueen puolelta, Vienan Karjalasta ja jopa Käkisalmen–Laatokan alueelta ja Ruotsista.

Vuonna 2015 Kari Sallamaa kirjoitti, että Vienan runonlaulajasuvut ovat pääosin tulleet Oulujokivarresta Vienaan. Malisten suku oli hänen mukaansa Hailuodosta ja Perttuset Pikkaralasta. Erityisen tärkeä paikka Kalevalan runoille on Utajärven Ahmaksen kylä, jota Sallamaa pitää merkittävimpänä pohjoispohjalaisena runokylänä. Sieltä tunnetaan ensimmäinen nimeltä mainittu kalevalamittaisen runon taitaja ylipäätään, itsellisnainen Lusia Korhonen. Hänen repertuaaristaan ei tiedetä muuta kuin käräjäpöytäkirjan maininta, että hän kuolemaan mennessään lauloi vanhoja loitsurunoja. Seuraavan laulumestarin, Pekka Kukkosen runoja taas on tallessa viisi, ja Lönnrot otti ne Kalevalan keskeisen jakson pohjaksi – mukaan lukien Väinämöisen veneenveiston ja hauen leukaluisen kanteleen.

Miten kalevalaiset runot opittiin ja säilyivät muistissa?

Vanha kalevalainen runous säilyi vuosisatoja muistinvaraisena. Uudet sukupolvet oppivat vanhat runot kuunnellessaan niitä, jotka osasivat laulaa runot ulkoa. Tätä varten oli olemassa useita laulutapoja, sillä loitsuja lukuun ottamatta runot esitettiin yleensä nimenomaan laulaen, ei lausuen. Laulua säestettiin toisinaan kanteleella.

Runous kertoo niin arjesta, ihmissuhteista, myyteistä kuin historiallisista tapahtumistakin. Kalevalamittaan on tehty myös loitsuja ja rukouksia. Lauluilla on toivotettu tervetulleeksi, lähetetty matkaan tai valmistettu jotakuta uuteen elämänvaiheeseen – esimerkiksi sulhasta ja morsianta on valmistettu häihin avioelämästä kertovilla lauluilla. Kuolleiden vuoksi on laulettu itkuvirsiä, ja surkeaa elämäntilannetta on voitu valittaa surumielisillä lauluilla. On toki laulettu myös onnesta.

Miten kalevalaista runoutta kerättiin ja tallennettiin?

Vanhimmat tunnetut kalevalaisten runojen kirjalliset taltioinnit ovat ilmeisesti 1500-luvulta, ja ensimmäiset kalevalamittaiset runot kerättiin läntisestä Suomesta. Eräät tutkijat ovat tulkinneet 1200-luvulta peräisin olevan, historiallisen Novgorodin lähistöltä löydetyn tuohikirjoituksen kalevalamittaiseksi loitsuksi.

Ensimmäinen merkittävä runonkerääjä, joka runoja taltioidakseen kuunteli niitä ja kirjoitti ylös, oli 1700-luvulla toiminut Christfried Ganander. Hänen toimintansa ei kuitenkaan ollut vielä yhtä tehokasta ja ammattimaista kuin 1800-luvun kerääjien.

1800-luvulla, Suomen suuriruhtinaskunnan aikana, tiedeyhteisö otti tehtäväkseen kerätä talteen kaiken vielä jäljellä olevan kalevalaisen runouden. Elias Lönnrot sekä useat muut, lähinnä oppineet ja opiskelijat, keräsivät runoutta suomalaisten ja kaikkien itämerensuomalaisten kansojen asuinalueilta. Juuri kun runoutta innokkaimmin kerättiin, suullisen muistamisen perinne oli jo hiipumassa. Monet haastatellut runonlaulajat olivat viimeisiä todellisia laulajia suvuissaan ja usein jo vanhuksia. Toisissa suvuissa perinne jatkui kuitenkin vahvana seuraavalle sukupolvelle.

Länsisuomalaisesta kansanrunoudesta tiedettäisiin enemmän, ellei sitä olisi hävinnyt Turun palossa vuonna 1827, kun Kansanrunousarkisto tuhoutui. Runoja menetettiin huomattavia määriä. Kun perinne oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kuolemaisillaan, oli suurin osa runoista jo kerätty. Jotkin kalevalamittaiset lastenlorut, kuten “Lennä lennä leppäkerttu”, “Oli ennen onnimanni” ja “Tuu tuu tupakkarulla”, ovat selviytyneet suullisena perinteenä 2000-luvulle asti.

Miten kristinusko vaikutti kalevalaiseen runouteen?

Kristinuskon tullessa Suomeen runojen vanhoihin motiiveihin kudottiin kristillisiä muotoja. Tätä muutosta heijastavat esimerkiksi Piispa Henrikin surmavirsi 1200–1300-luvulta ja Elinan surmaruno 1400–1500-luvulta. Puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla kirkko pyrki kitkemään kaikki epäkristillisinä pidetyt perinteiset runot ja tavat.

Viimeinen vahvistetusti suullisena perinteenä vienalaista runonlaulua omaksunut laulaja oli vuonna 2017 kuollut Jussi Huovinen. Tutkija Martti Haavio kutsui 1900-luvulla eläneitä perinteen viimeisiä kantajia viimeisiksi runonlaulajiksi. Nauhoitusten ansiosta alkuperäistä runonlaulua voi kuitenkin oppia vielä tänäkin päivänä kuuntelemalla.

Runojen keräyksen ansiosta tutkijoilla on käytettävissään valtava määrä tietoja entisajan uskomuksista ja perinteistä. Suurin osa taltioiduista runoista, noin 100 000 eri runotekstiä, on koottu Suomen Kansan Vanhat Runot -teokseen. Esimerkiksi Väinämöisen polvenhaava -runon loppuosa on tarkkaan ottaen verenseisautuksen syntysanat, joita lausuttiin haavoja hoidettaessa. Kalevala, joka koottiin vuosina 1835–1836, sisältää vain pienen siivun kaikesta talteen kootusta kalevalamittaisesta runoudesta.