Kuhmon historia: rajapitäjä Kainuun kaakkoisosassa

Mistä Kuhmon esihistoria ja varhaisin asutus kertoo?

Ihminen saapui Kuhmon alueelle kivikaudella. Vanhimpia asuinpaikkoja ovat Iivantiiran Puhakankangas, Katerman Anttila, Paloniemi ja Karankaniemi Ontojärven rannalla sekä Lammasjärven Sylväjänniemi. Kuhmoa pitkään asuttaneista saamelaisista kertovat paikannimet ja useat esinelöydöt. Saamelaiset väistyivät kaskenpolttajien tieltä 1620-luvulla.

Joka suuntaan antavat vesistöt toivat Kuhmon seudulle 800-luvulta alkaen erä- ja kauppamiehiä, verottajia ja ryöstöretkeläisiä lännestä, idästä ja etelästä. Kuhmon alueen kautta kulkivat norjalaiset viikingit Vienanmerelle, jonka kaakkoiskulmalla oli tarunhohtoinen Bjarmia. Mahdollisesti jo ennen viikinkejä seudulle saapui kainulaisia, ja myöhemmin Vuoksen vesistön latvajärvet tulivat karjalaisten vaikutuspiiriin.

Kun Novgorodin ja Ruotsin välille solmittiin 1323 Pähkinäsaaren rauha, Kuhmon alueet jäivät Novgorodin valtakuntaan. Raja ei kuitenkaan estänyt pohjalaisia verottajia ja erämiehiä tunkeutumasta alueelle.

Miten Kuhmon asutus syntyi ja mitä rajaseudun sotia käytiin?

Kuhmon vakinainen asutuksen synty liittyi Kustaa Vaasan toimeenpanemaan Oulujärven erämaan asuttamiseen. Kuninkaan kehotuksesta Savonlinnan päällikkö Kustaa Fincke lähetti alueelle 1552 savolaisia uudisasukkaita. Venäläiset hävittivät lähes koko asutuksen Pitkän vihan aikana 1570–1595. Täyssinän rauhassa Kuhmon seudut liitettiin Ruotsiin.

Vuonna 1599 perustettiin Oulujärven pitäjä. Ensimmäinen veronkanto tapahtui 1605, jolloin Kuhmon alueella oli kymmenen savua Katerman ja Lammasjärven kylissä. Asukkaat tulivat pääasiassa Savosta, ja myös liminkalaisia palasi todennäköisesti entisille eräsijoilleen. Metsästys ja kalastus loivat perustaa pysyvälle asutukselle. Kaskenpolton aloittivat savolaiset 1500-luvun lopulla.

Kuhmon seutu kuului aluksi Limingan seurakuntaan, vuodesta 1559 Oulujärven, vuodesta 1599 Paltamon ja vuodesta 1647 Sotkamon seurakuntaan. Vuosina 1650–1681 alue kuului Pietari Brahelle läänitettyyn Kajaanin vapaaherrakuntaan. Vuonna 1753 Kuhmosta tuli Sotkamon kappeliseurakunta, ja ensimmäinen ristikirkko rakennettiin 1754. Se paloi 1804. Uusi kirkko valmistui Markkulanmäelle 1816, ja kirkon viereen valmistui 1862 Engelin suunnittelema kellotapuli.

Rajapitäjänä Kuhmo sai kokea sodan kirot. Uudisasutus koki takaiskun 1611, jolloin Kaarle IX suuntasi sotaretken Kuhmon kautta Vienanmerelle. Kostoksi venäläiset polttivat Lammasjärven kylän kesällä 1611. Asukkaat tekivät 1614 ensimmäisen rajarauhan ilman hallitustensa suostumusta. Stolbovan rauhaan 1617 päättyneen sodan jälkeen Jonkerinjärven rajakiveen hakattiin länsipuolelle kruunu ja itäpuolelle risti.

Suuren Pohjan sodan aikana 1700–1721 asukkaita koettelivat vihollisuudet ja ruttoepidemia. Uudenkaupungin rauhan jälkeen rajan pintaan kertyneet rosvojoukkiot pitivät asukkaita pelon ja epävarmuuden vallassa. Pikkuvihan aikana 1742–1743 venäläiset valloittivat alueen, ja vuosina 1750 ja 1755 rajantakaiset kävivät polttamassa kuhmolaisia taloja. Suomen sodassa 1808–1809 Kuhmo oli venäläisten ja ruotsalaisten sotajoukkojen kauttakulku- ja tukikohtapaikkana.

Miten laukkukauppa ja runonkeruu liittyvät Kuhmon historiaan?

Suomen tultua liitetyksi Venäjään suuriruhtinaskuntana 1809 Kuhmo tuli vilkkaaksi vienankarjalaisten laukkukauppiaiden kauppa- ja kulkupaikaksi. Samaan kauteen osuvat Elias Lönnrotin Kuhmon kautta Karjalaan suuntautuneet runonkeruumatkat 1830- ja 1840-luvuilla. Lönnrot viimeisteli Kalevala-tekstejään vuoden 1834 loppusyksyllä asuessaan piirilääkärin rokotusmatkallaan Kuhmossa kirkon pihapiirissä olevassa Högmannin mökissä.

Vuosisadan loppupuolella Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre liittivät Kuhmon karelianismiin. Gallen-Kallela suuntasi häämatkansa kesällä 1890 Kuhmoon ja asui Lapinsalmen torpassa, jonka maisemissa hän maalasi useita taulujaan. Näkymä Lapinsalmelta Lentualle oli mallina Aino-Triptyykin keskimmäisen kuvan taustamaisemalle. Seurueeseen liittyneen Louis Sparren kanssa nuoripari teki kaksi Kalevala-löytöretkeä Venäjän puolelle rajaa, jonne Sparre matkasi vielä 1892 Emil Wikströmin kanssa.

Kuhmon maatalous oli vielä 1800-luvulla alkeellista, ja kulkutaudit verottivat väestöä ankarasti. Suurina moruvuosina 1831–1833 Kuhmon 4 000 asukkaasta tuhat menehtyi hinkuyskään, tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Suuri määrä taloja autioitui ja väkeä pakeni Venäjälle. Venäjälle siirryttiin myös 1860-luvun nälkävuosien aikana. Kuhmon nykyinen kirkko rakennettiin Jakob Rijfin johdolla 1816, vaikka seurakunta itsenäistyi Sotkamosta itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi vasta 1. lokakuuta 1856.

Miten tervanpoltto ja maanviljely vaikuttivat Kuhmon kehitykseen?

Kaskenpolttoa harjoitettiin Kuhmossa 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka. Kaupallinen tervanpoltto levisi 1700-luvun puolivälissä Kuhmon läntisiin osiin, ja tervakauppa vilkastui 1800-luvun alkupuolella, jolloin vesireitin koskien perkaamiset ja ohituskanavat helpottivat kuljetuksia Ouluun. Laajimmillaan kuhmolaisten tervantuotanto oli 1890-luvun lopulla. Vuonna 1897 Kuhmosta soudettiin Ouluun 15 000 tynnyriä tervaa, ja Kuhmo oli tuolloin Suomen suurin tervantuottaja. Vuoteen 1900 mennessä Kuhmo oli tuottanut kuudesosan koko Suomen tervan tuotannosta.

Rautatien valmistuminen Kajaaniin 1904 lyhensi tervansoutumatkaa, mutta tervanpolton aika alkoi tuolloin olla jo ohi. Myös peltoviljely kehittyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Viimeisin maatalouden nousu tapahtui toisen maailmansodan jälkeen, kun rintamamiehet lisäsivät tilojen lukumäärää ja peltoalaa. Vuonna 1969 viljeltyä peltoa oli suurimmillaan lähes 8 000 hehtaaria, ja tilojen määrä oli suurimmillaan vuonna 1959, 1 685 kappaletta. Vuonna 2000 aktiivisia tiloja oli 197.

Kuhmon naapurikuntia ovat Hyrynsalmi, Lieksa, Nurmes, Ristijärvi, Sotkamo ja Suomussalmi. Kunnan alue kuuluu pääosin Oulujoen vesialueeseen, mutta kaakkoiskulmassa oleva Jonkerinjärvi laskee Jongunjokea myöten Lieksan puolelle Vuoksen vesistöön. Kuhmon kaakkoisosassa valtakunnan rajalla sijaitsee vuonna 1956 perustettu Ulvinsalon luonnonpuisto.