Mannerheim-linja Karjalankannaksella Laatokalta Suomenlahdelle

Miksi Mannerheim-linja rakennettiin Karjalankannakselle?

Suomen itsenäistymisen jälkeen Neuvosto-Venäjää pidettiin ainoana mahdollisena sotilaallisena uhkana. Karjalankannasta pidettiin puolustuksen uhanalaisimpana paikkana, joten sen linnoittamista pidettiin kiireellisenä.

Tärkeimpänä pidettiin kannaksen länsiosan linnoittamista. Itäosassa puolustusta tuki Vuoksen, Suvannon ja Taipaleenjoen muodostama vesistölinja. Viipurin ja Neuvostoliiton rajan välille suunniteltiin kolme puolustuslinjaa. Rajaa lähinnä olevaa kutsuttiin aluksi pääasemaksi, keskimmäistä väliasemaksi ja Viipuria lähinnä olevaa taka-asemaksi.

Pääaseman vahvin kohta sijaitsi Summan alueella, jonka kautta kulki uhkaavin hyökkäysura. Talvisota teki linjasta tunnetun, sillä talvisodan ajan lehdistössä pääasema nimettiin Mannerheim-linjaksi puolustusvoimien ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin mukaan. Nimen keksi Jorma Gallen-Kallela. Linja saavutti kansainvälisessä lehdistössä suuren maineen talvisodan merkittävimpien taistelujen paikkana.

Millaisia suunnitelmia Mannerheim-linjasta tehtiin aluksi?

Ensimmäisen suunnitelman Karjalankannaksen puolustuslinjoista esittivät kesällä 1918 kaksi ruotsalaista upseeria puolustusvoimain ylipäällikkö Mannerheimin tilauksesta. Suunnitelman päälinja oli lähellä rajaa eikä mukaillut vesistöjä.

Seuraavan suunnitelman teki saksalainen eversti. Se oli hyvin lähellä lopulta rakennettua linjaa. Kun Oscar Enckellistä tuli Yleisesikunnan päällikkö vuonna 1919, hän keskittyi tutkimaan ja suunnittelemaan Karjalankannaksen linnoittamista.

Entisen Venäjän keisarikunnan armeijan linnoitusupseeri Johan Fabritius esitti Enckellille omia suunnitelmiaan. Syksyllä 1919 kaksi ranskalaista upseeria saapui laatimaan linjauksen yksityiskohtia. Suomen itsenäistyminen oli siis takana vain muutama vuosi, kun rajan ja Viipurin välin puolustusta jo hahmoteltiin paperilla.

Miten Mannerheim-linjan betonibunkkereita rakennettiin?

Kantalinnoitteiden rakentaminen alkoi vuonna 1920 Enckellin linjauksen mukaan. Hän päätti suosia linnoitteina leveällä ampumasektorilla edustatulta ampuvia kasematteja. Niiden tärkein etu oli halpuus.

Enckellin suunnitelmaa vastustettiin, koska useiden toisensa leikkaavien sivustatulta ampuvien konekiväärien linnoitusjärjestelmää pidettiin vahvempana. Hän joutui myös vastakkain sen näkemyksen kanssa, että puolustusmäärärahoja olisi suunnattava pikemminkin Suomen puolustusvoimien operaatiokelpoisuuden kehittämiseen. Kun hän erosi vuonna 1924, linnoitustyöt lakkasivat.

Tähän mennessä Länsi-kannakselle oli rakennettu 62 konekivääri- ja 2 tykkikasemattia sekä Itä-kannakselle 20 konekiväärikasemattia ja 6 tykkiasemaa. Työt käynnistyivät jälleen vuonna 1931 ja jatkuivat talvisotaan asti. Tällöin pääpuolustusaseman suunnitelmia siirrettiin Länsi-kannaksella osittain kaakommaksi.

1930-luvulla rakennettiin kasematteja suurempia bunkkereita, joita valmistui vuosittain kahdesta kolmeen. 1930-luvun lopulla myös modernisoitiin 1920-luvulla rakennettuja kasematteja joko muuttamalla niitä sivustatulta ampuviksi bunkkereiksi tai erilaisiksi suojiksi valamalla ampuma-aukot umpeen. Johan Fabritius toimi Linnoitustoimiston päällikkönä vuosina 1935–1938.

Sodan alkaessa pääasemassa oli 42 konekivääribunkkeria, joista 25 modernimpaa Länsi-kannaksella ja 17 vanhempaa Itä-kannaksella. Itä-kannaksella oli lisäksi vanhat 6 tykkiasemaa. Mannerheim-linjaan käytettiin 14 520 kuutiometriä betonia, kun sitä lyhyempään VT-linjaan käytettiin noin 400 000 kuutiometriä.

Kenttävarustustyöt alkoivat 1930-luvun lopulla. Suuri osa kenttävarustuksista rakennettiin kesällä 1939 vapaaehtoistyönä ja ylimääräisten harjoitusten aikana. Pääasemaan rakennettiin konekivääripesäkkeitä ja -korsuja yhteensä 606, joista Länsi-kannakselle 438 ja Itä-kannakselle 168. Piikkilankaesteitä vedettiin 331 kilometriä ja panssariesteinä käytettyjä 2–3 tonnin kivenlohkareiden rivistöjä laskettiin 136 kilometriä.

Koska pääasemalla oli pituutta noin 140 kilometriä, tuli siihen kilometriä kohden keskimäärin 4 kenttälinnoitettua konekivääripesäkettä, 2,5 kilometriä piikkilankaestettä ja 1 kilometri panssariestettä. Pääaseman pituudesta 80 kilometriä nojasi vesistöön ja maarintamaa oli noin 60 kilometriä. Linjan maasto oli kauttaaltaan suhteellisen alavaa. Maarintaman edessä olevasta maaperästä oli 30 prosenttia suota ja 70 prosenttia kovaa maata. Kovasta maasta noin 75 prosenttia oli metsämaata ja viljeltyä noin 20 prosenttia. Pääasemalinjan taakse pyrittiin sijoittamaan tukilinja 0,5–1 kilometrin päähän. Vain pääasemalla oli rakenteellista lujuutta. Väliasema ja taka-asema olivat pääosin kenttälinnoitettuja ja osin suunnitteluasteella.

Mitä lohkoja Mannerheim-linjassa oli Suomenlahdelta Laatokalle?

Pääaseman lohkot kulkivat lännestä itään Suomenlahden rannikolta Laatokalle. Suomenlahden rannikolla oli kaksi rannikkotykistön linnaketta, jotka tukivat pääasemaa. Saarenpään linnake sijaitsi Koivistonsaaren etelä–lounaispäässä. Sen pääaseina olivat kuusi 254- ja kaksi 152-millimetristä kanuunaa. Humaljoen rannikkolinnake sijaitsi Karjalankannaksen rannalla Koivistonsaaren vieressä. Sen pääaseina olivat kuusi 152-millimetristä kanuunaa. Linnakkeiden tehtävänä oli estää Neuvostoliiton laivaston pääsy Viipurinlahdelle.

Inkilän lohko oli 9 kilometriä pitkä linja Suomenlahden Kyrönniemenlahdelta Kuolemanjärven eteläkärkeen. Inkilässä oli seitsemän bunkkeria. Inkilä sai merkittävää tulitukea Suomenlahden rannikkotykeiltä. Puna-armeija käytti lohkosta kolmea nimeä: Suurpentikkälän solmu, Inkilän solmu ja Muurilan solmu.

Summankylän lohko oli 4 kilometriä pitkä linja Summajoen pohjoisimmasta mutkasta Summajärveen. Summankylässä oli neljä kasemattia ja 13 bunkkeria. Summajärven lohko oli 2 kilometriä pitkä linja Summajärven ja Munasuon välillä. Summajärvellä oli kolme bunkkeria ja kuusi kasemattia. Suomalaiset ovat nimittäneet sitä myös Lähteen lohkoksi ja Munasuon lohkoksi sekä neuvostoliittolaiset Soidenväliseksi vastarinta-alueeksi.

Leipäsuon lohko oli 800 metriä leveä kaistale Pietari–Viipuri-radan ja Tassiolampien välillä. Leipäsuolla oli kaksi bunkkeria, joiden takana viisi kasemattia. Puna-armeija kutsui sitä Rautatiesolmuksi. Suurniemen lohko oli noin 2 kilometrin pituinen linja Muolaanjärven lounaisrannan Suurniemestä lounaaseen. Lohkolla oli viisi aseistettua bunkkeria. Puna-armeija kutsui lohkoa Väisäsen vastarintasolmuksi.

Järvikannaslinja oli yli 30 kilometrin pituinen linja Muolaanjärveltä Vuoksen Pasurinlahteen, joka kulki Yskjärven, Kirkkojärven ja Punnusjärven poikki. Linja oli ainoastaan kenttälinnoitettu. Siellä oli esimerkiksi 167 konekiväärikorsua. Vuoksen ja Suvannon pohjoisranta muodosti puolustuslinjan. Järvien tärkeimmissä ylimenopaikoissa oli yhteensä kuusi sulkulinnaketta, jotka koostuivat tykkiasemista ja konekiväärikasemateista.

Taipaleen lohko oli linja Suvannolta Mustaojalle ja Taipaleenjoen ja Kaarnajoen mutkaan. Lohkolla oli kahdeksan konekiväärikasemattia. Laatokan rannikkotykistö muodostui Järisevän rannikkolinnakkeesta ja Kaarnajoen patterista. Järisevä sijaitsi Järisevänniemessä Taipaleenjoen pohjoispuolella. Siellä oli yksi 120- ja kaksi 87-millimetristä tykkiä. Kaarnajoen patteri sijaitsi sisämaassa kilometrien päässä Kaarnajoelta Koverojan koillispuolella. Siellä oli neljä 152-millimetristä tykkiä. Laatokan rannikkotykistö antoi merkittävää tulitukea Taipaleen lohkolle.

Marraskuun 1939 lopulla pääasemaa siirrettiin etelämmäksi siten, että Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven väliset ennen pääasemaan kuuluneet kantalinnoitteet merkittiin osaksi väliasemaa ja järvikannaslinja perustettiin osaksi pääasemaa. Muolaan kannaksen kaista oli noin kolmen kilometrin levyinen linja Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven välillä. Siellä oli 12 vanhaa kasemattia ja 12 helmikuuhun 1940 mennessä valmistunutta bunkkeria. Salmenkaidan kaista oli noin 9 kilometriä pitkä Salmenkaitajoen pohjoisranta Äyräpäänjärven ja Vuoksen välillä. Siellä oli kahdeksan vanhaa kasemattia ja 24 helmikuuhun 1940 mennessä valmistunutta bunkkeria. Puna-armeija nimitti sitä Ritasaaren vastarintasolmuksi.

Miten Mannerheim-linja pysäytti talvisodan ensimmäiset hyökkäykset?

Karjalankannaksen puolustuksesta vastasi Kannaksen armeija. Painopiste oli Länsi-kannaksella, jota puolusti II armeijakunta neljällä divisioonalla. Itä-kannaksella oli III armeijakunta kahdella divisioonalla. Kannaksen armeijan johtoon kuului Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim, joka oli syntynyt Louhisaaren kartanossa Varsinais-Suomessa.

Talvisodan alussa Karjalankannakselle oli keskitetty suojajoukot, joiden tehtävänä oli viivyttää hyökkääjää, kunnes kenttäarmeija olisi saatu sijoitettua pääasemaan. Pääaseman tehtävänä oli sitten torjua kaikki hyökkäykset.

Neuvostoliiton 7. armeijan tehtävänä oli murtaa suomalaisten asemat, vallata Viipuri ja edetä Helsinkin ja Päijänteen tasalle. Puna-armeijan käsityksen mukaan paras hyökkäysreitti Karjalankannaksella kulki kapeaa kaistaa Valkeasaarelta Viipuriin Pietari–Viipuri-radan mukaan.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939, ja suomalaiset suojajoukot vetäytyivät pääasemaan 10. joulukuuta mennessä. Länsi-kannaksella Neuvostoliiton 7. armeijan joukot saavuttivat pääaseman 12. joulukuuta Muolaanjärven eteläpuolella ja aloittivat ensimmäisen murtoyrityksensä 17. joulukuuta. Itä-kannaksella alkoi yritys Taipaleenjoen ylittämiseksi 6. joulukuuta.

Puna-armeijan jalkaväki hyökkäsi linnoitteiden kimppuun tykistön ja ilmavoimien tukemana. Bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin ja pommitukset olivat epätarkkoja. Eräs patteri ampui yhtä bunkkeria kohti 1 800 kranaattia onnistuen vain irrottamaan siitä pieniä palasia. Hyökkääjän eteneminen jäi vaatimattomaksi ja tappiot suuriksi. 7. armeija keskeytti hyökkäystoimet 26. joulukuuta.