Polttokenttäkalmisto – rautakauden hautaustapa

Mitä polttokenttäkalmistoon kuului?

Polttokenttäkalmistossa tuhkatut vainajien ja hauta-antimien jäännökset on ripoteltu luonnollisten kivien väliin sekaisin muiden hautausten kanssa. Kiviä on myös saatettu kasata hautausten päälle. Yhteistä polttokenttäkalmistoissa on, etteivät ne juuri näy maan pinnalle. Ne kätkevät useiden vainajien toisiinsa sekoittuneita jäännöksiä, ja niitä onkin pidetty ennen kaikkea sukuhautoina.

Sekä Virossa että Suomessa polttokenttäkalmistoista löytyy toisinaan myös palamatonta ihmisluuta.

Kansanperinteen aihepiiriä järjestäessä tulee usein mieleen, miten monella tavalla vainajaa on voitu muistaa. Tähän samaan aihepiiriin liittyvät myös peijaiset, karsikko ja Lintukoto, joita voi tarkastella rinnakkain ilman, että niitä sekoittaa polttokenttäkalmiston hautaustapaan.

Miten kivet ja roviot liittyvät polttokenttäkalmiston tulkintaan?

Virossa polttokenttäkalmistoja muistuttavat hyvin läheisesti samanaikaiset hautaröykkiöt, jotka koostuvat epäsäännöllisen kokoisista yhteen kerrokseen kasatuista kivistä. Virossa on tulkittu, että polttokenttäkalmistojen kiveykset voisivat yksinkertaisesti olla jälkiä hautarovioista, jotka kokeellisen arkeologian perusteella palavat paremmin ollessaan kivipohjalla. Näin ollen polttokenttäkalmistokiveykset olisivat seurausta hyvin pitkään jatkuneesta hautausperinteestä.

Hautausmuoto on Itämeren piirissä tyypillinen nimenomaan Suomessa, missä se esiintyy pääasiallisena hautausmuotona koko myöhäisrautakauden. Kansanuskon ja paikkojen tarinoiden äärellä tähän aihepiiriin osuvat myös metsänpeitto ja Näkki, jotka kuuluvat samaan kansanperinteen kenttään, vaikka eivät ole polttokenttäkalmistoja.

Missä polttokenttäkalmistoja tunnetaan Suomessa?

Tunnettuja polttokenttäkalmistoja ovat Laitilan Kodjalan Vainionmäki, Kaarinan Ristimäki ja Hämeenlinnan Imatran Voiman kalmisto. Hämeenlinnan kohdalla paikan nimi avaa luontevan yhteyden Hämeenlinnan historiaan, sillä kalmisto mainitaan nimenomaan Hämeenlinnassa. Muut paikat osoittavat, että hautaustyyppi tunnetaan useista Suomen paikoista, vaikka kalmistot eivät juuri näy maan pinnalle.

Virossa samanaikaiset hautaröykkiöt muistuttavat polttokenttäkalmistoja hyvin läheisesti. Niiden kivet ovat epäsäännöllisen kokoisia ja yhteen kerrokseen kasattuja. Suomessa hautaustapa oli käytössä nuoremmalta roomalaisajalta ristiretkiajalle, ja se yleistyi erityisesti 600–700-luvulla, niin sanottuna merovingiaikana. Virossa käyttö ulottui 300-luvulta 1200-luvulle.