Sallan historia Kuolajärvestä nykyiseen kuntaan

Milloin Sallan alueella on ollut asutusta?

Sallan alueella on ollut asutusta jo kauan ennen nykyaikaa. Ihmiset saapuivat todennäköisesti pian viimeisen jääkauden päätyttyä noin 10 500 vuotta sitten, kun Sallan jääjärvi purkautui. Kivikaudella asutus keskittyi erityisesti järvien ja tärkeiden vesireittien läheisyyteen.

Sallan kansallispuiston alueella oli hyvät yhteydet sekä länteen että itään, kuten Haudanojalta Tenniöjokeen ja sieltä Kemijokeen, sekä länteen kohti Onkamojärveä ja Oulankajokea sekä vanhaa Vienan Karjalaa. Esihistorialliset asuinpaikat puiston ympäristössä sijoittuvat suurempien järvien, kuten Pyhäjärven ja Onkamojärven rannoille. Vanhin tunnettu asuinpaikka, Kenttälammen asuinpaikka, on ajoitettu noin 7 000 vuoden taakse saviastialöydön avulla.

Kivikautiset asuinpaikat eivät yleensä jätä selkeitä merkkejä maastoon. Niitä tunnistetaan useimmiten kuluneilta poluilta tai sortuneilta rantapenkereiltä löydettyjen esinelöytöjen perusteella. Tavallinen maastossa näkyvä kohde on pyyntikuoppa tai pyyntikuoppaketju, jotka liittyvät peuran metsästykseen. Kuopat ovat suhteellisen helppoja havaita, mutta niiden tarkka ajoittaminen on vaikeaa, koska niitä on käytetty kivikaudelta aina 1800-luvulle saakka. Esimerkiksi Latvajärven lähistöltä on löydetty esihistoriallinen asuinpaikka ja pyyntikuoppakohde.

Miten Salla liittyi Kuolajärven lapinkylään ja metsäsaamelaisiin?

Viimeistään 1500-luvulta lähtien Sallan nykyinen alue oli osa Kuolajärven lapinkylää, joka tunnetaan myös nimellä siida. Alueen asukkaat olivat metsäsaamelaisia. Nimitys ja lapinkyläjärjestelmä juontavat juurensa 1500-luvulle, kun Ruotsin hallinnolliset asiakirjat ja verotus alkoivat erottaa saamelaiset metsäsaamelaisiin ja tunturisaamelaisiin asuinalueen, elinkeinojen ja verotuksen perusteella. Järjestelmä säilyi voimassa aina 1700-luvulle saakka.

Metsäsaamelaisten elinkeino perustui vuotuiskiertoon. Kesäisin kalastettiin, syksyllä siirryttiin syyspeuranpyyntiin eli uurtoon, jonka jälkeen muutettiin talvikylään. Talvella metsästettiin majavaa, ja kevättalvella jatkettiin peuran metsästystä talvipeuranpyynnissä eli moidassa. Suuria poromääriä ei pidetty, vaan muutamia ajo- ja kantoporoja sekä houkutuseläimiä metsästyksessä.

Talvikylät olivat keskeisiä paikkoja, joissa käytiin oikeudenkäyntejä, järjestettiin markkinoita, suoritettiin veroja ja hoidettiin kirkollisia asioita. Kuolajärven talvikylä sijaitsi Vanhan Sallan alueella Peterinselässä, nykyisen Venäjän puolella. 1600-luvulta alkaen Kuolajärvelle alkoi saapua suomalaisia uudisasukkaita, jotka toivat mukanaan maatalouden ja karjanhoidon perinteen. Suomalainen ja saamelainen väestö asuivat osittain erillään elinkeinojensa vuoksi, mutta myös osin rinnakkain, mikä mahdollisti vaikutteiden vaihdon. Pysyvämpien asuinpaikkojen rinnalla eränkäynnillä, niityillä liikkumisella, ansapyynnillä ja kalastuksella oli edelleen merkittävä rooli.

Miten Salla kehittyi omaksi seurakunnaksi ja kunnaksi?

Kuolajärvi oli turkisaluetta. Siellä oli 19 kotakuntaa vuonna 1555. Suuren Pohjan sodan jälkeen uudisasutus laajeni. Kuolajärvi kuului vuodesta 1776 osaksi Kemijärveä, vaikka oli aikaisemmin kuulunut Kuusamoon. Hankalien ja pitkien yhteyksien vuoksi kuolajärveläiset rakensivat oman kappelin vuonna 1828 ja anoivat vuonna 1824 oikeutta Kemijärven alaiseen kappeliseurakuntaan, mikä vahvistettiin vuonna 1857. Tätä itsenäisen seurakunnan alkamista pidetään kunnan perustamisvuotena.

Metsäteollisuus ja tukinajo toivat Kuolajärvelle sosialismin ajatuksen, ja paikkakunnalla oli vuonna 1906 tukkityöläisten lakkoja. Muurmannin rata paransi Venäjän pohjois-etelä-yhteyksiä, minkä vuoksi Kuolajärvestä tuli sotatarvikkeiden kuljetusreitti Venäjälle. Vuonna 1922 Kuolajärvellä tapahtui Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisten kommunistien järjestämä niin sanottu läskikapina.

1930-luvun mittaan Sallassa tehtiin niin sanottuja autosavottoja, koska suuria ja hyvälaatuisia metsiä oli vedenjakajan itäpuolellakin. Savotoilta ajettiin tukit kuorma-autoilla Kemijoen vesistöön kuuluvien uomien varteen, josta ne uitettiin edelleen.

Mitä Sallalle tapahtui alueluovutusten ja muuttoliikkeen aikana?

Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa vuonna 1940 enemmistö siihenastisen Sallan alueesta pysyi Suomessa, mutta pinta-alaltaan suuri itäpuolisko, Vanha Salla, siirtyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Kodittomaksi jäänyt osa sallalaisista asutettiin toimintaansa jatkaneen kunnan alueelle, jossa Märkäjärven kylästä tehtiin uusi kirkonkylä ja kuntakeskus. Sellaiseksi harkittiin myös Kursua, jota saksalaiset eivät olleet polttaneet, mutta Märkäjärven katsottiin sijaitsevan keskemmäksi kuntaa.

Kunta eli vahvaa nousukautta aina 1960-luvun loppuun saakka, johon asti väkiluku kasvoi ja syntyvyys oli omaa luokkaansa. Sen jälkeen alkoi suuri muuttoliike enimmäkseen Ruotsiin. Vuonna 1966 kunnassa asui yli 11 000 ihmistä. Kiihkeimmän muuton vuosina monet kylät menettivät jopa puolet asukkaistaan ja kunnan väkiluku laski rajusti, lähes puolittuen muutaman vuoden kuluessa.

Kunnan väkiluku on laskenut vuosi toisensa jälkeen siitä lähtien. Toinen suuren muuton aalto tuli 1990-luvulla, jolloin väkiluku myös jatkoi voimakasta laskuaan. Väestökehitys on ollut vaihtelevaa myös muualla Perämeren rannikolla, kuten Simojoen varrella sijaitsevassa Simon kunnassa, jonka vanhin tunnettu asutus on 1300-luvulta. Huomattavaa on, että esimerkiksi Kemijärven väkiluku on ollut suuren muuton ajoista noususuuntainen joinain vuosina.