Arvoitus – hämäävä kysymys ja kansanperinne

Mikä arvoitus on?

Arvoitus on kysymys, jossa kuulija johdatetaan tarkoituksella väärille jäljille. Oikea vastaus löytyy vasta, kun hämäys huomataan.

Kuuluisa esimerkki on niin sanottu Sfinksin arvoitus: Mikä käy aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella? Muotoilu on yksinkertainen, mutta vastaus edellyttää, että aamu, päivä ja ilta ymmärretään toisin kuin tavallisina vuorokaudenaikoina.

Arvoitukset ovat olleet suosittua ajanvietettä. Ne kuuluvat monen kansan kansanperinteeseen ja siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle, koska ne on helppo muistaa ja kertoa uudelleen. Jos vuodenkierron ajanvieteperinteet kiinnostavat, Tapaninpäivä avaa yhden talvikauden yhteisen seurustelun ja leikin ajankohdan.

Mitkä ovat arvoitusten tyypit?

Arvoitukset voidaan jakaa kahteen tyyppiin. Kuvailevat arvoitukset kuvaavat kohdettaan arvoituksellisella tavalla. Kohde voi olla eläin, henkilö, kasvi tai esine.

Tunnettu esimerkki kuvaa kananmunaa sanoilla pieni valkoinen talo, jossa ei ole ovia tai ikkunoita. Kuvaus pitää paikkansa, mutta talo-sana ohjaa ajatukset ensin aivan toiseen suuntaan.

Toisen tyypin muodostavat nokkelat kysymykset. Esimerkki kuuluu: Mikä on kaikkein vahvin asia? Vastaus on rakkaus, sillä rauta on vahvaa, seppä on rautaa vahvempi, mutta rakkaus voi vallata sepänkin. Tässä ratkaisu syntyy päättelyketjusta, ei yhden esineen kuvailusta.

Arvoitukset voidaan jakaa myös kansan keskuudessa syntyneisiin ja kirjallisiin. Kansanarvoitukset ovat kirjallisia arvoituksia lyhyempiä ja kieleltään yksinkertaisempia. Siksi ne sopivat hyvin ääneen kerrottaviksi ja ulkoa opeteltaviksi, vähän kuten laskiainen ajan leikit ja loruilut elävät toistossa.

Miten arvoituksissa harhautetaan kuulijaa?

Arvoitus hyödyntää usein sanojen monimerkityksisyyttä. Kysyjä toivoo, että kuulija tarttuu väärään merkitykseen eikä siksi löydä ratkaisua. Sanaleikit ovat tunnetuimpia tällaisia arvoituksia.

Harhauttaminen voi perustua myös väärään päätelmään. Esimerkiksi sanaa puolet voidaan käyttää niin, että kuulija luulee automaattisesti toisen puolen olevan jotain muuta. Kuulija täydentää mielessään puuttuvan osan, vaikka arvoitus ei sitä edellyttäisi.

Rakenne sopii hyvin myös pilailuun ja yllätyksiin. Joskus arvoitukseen lisätään hupia piilotetuilla seksuaalisilla sivumerkityksillä. Vihjeet voivat olla kaksimielisiä, kuten arvoituksessa: Punainen pää, karvainen varsi, syvälle menee, hyvää tekee. Vastaus on mansikka.

Toisinaan taas vastaus on merkitykseltään seksuaalinen, kuten arvoituksessa: Harakka hautaa kaivaa, kaks kelloa kaulassa. Kun kaksimielisyys piilotetaan joko kysymykseen tai vastaukseen, osallistuja johdatetaan häveliäisyyttä ja hämmennystä herättävien aiheiden äärelle. Tarkoitus on tehdä kepponen. Samalla tavalla juhliin on voitu säästää omia pila- ja seuraleikkejä, joista Pääsiäinen Suomessa antaa yhden vuodenkiertoon liittyvän esimerkin.

Asiantuntemusarvoitus on oma muotonsa. Se edellyttää kuulijalta nokkeluuden lisäksi myös tietoa. Pelkkä kielen käänteiden huomaaminen ei silloin riitä.

Millaisia arvoituksia on kerätty Suomessa?

Suomessa vanhoja kansanomaisia arvoituksia on koottu Zachris Topeliuksen Maamme kirjaan. Kokoelma osoittaa, miten laajalle arvoitukset olivat levinneet ja miten monenlaisia aiheita ne käsittelivät.

Suomen kansanrunousarkiston arvoituskortisto käsittää noin 120 000 suomalaista arvoitusta. Määrä kertoo, että kyse ei ole ollut satunnaisesta leikistä, vaan laajasta ja pitkäikäisestä perinteestä.

Lyhyt ja yksinkertainen kieli on auttanut säilymistä. Arvoitus on helppo esittää kesken työn, matkalla tai illanvietossa, ja vastausta voi pohtia yhdessä.

Missä englantilaisessa kokoelmassa on vanhoja arvoituksia?

Tunnetussa englantilaisessa Exeter-antologiassa on noin 90 muinaisenglantilaista runomuotoista arvoitusta. Kokoelma on peräisin 900-luvun lopulta.

Yksi runoista kuvaa jäävuorta: Näin olennon kulkemassa tietään, hyvin kauniisti koristellun, ihmeen taivaltamassa, veden luuksi muuttuneena. Runot loppuvat usein riviin Sano, miksi minua kutsutaan.

Arvuuttaja pyrkii johtamaan kuulijan harhaan käyttämällä epämääräistä kieltä, kaksimielisiä vihjeitä tai häkellyttäviä kielikuvia. Arvoituksiin ei ole annettu vastauksia. Jotkin arvoitukset on ratkaistu, mutta toisiin on keksitty monta mahdollista vastausta.

Kirjallisuudessa tunnettu arvoitusten kuvaus on Hobitti-kirjan Bilbo Reppulin ja Klonkun välinen arvoituskilpailu. Siinä panokset ovat korkeat ja kilpailu etenee kysymys kerrallaan. Vastaavanlaista tilanteessa syntyvää sanojen ja äänen Improvisaatiota edustaa joiku, saamelaisten ja Vienan karjalaisten laulutapa, jossa laulu muovautuu esittäjänsä mukaan ilman valmista kaavaa.

Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -romaanissa Hullu Hatuntekijä kysyy Liisalta, miksi korppi ja kirjoituspöytä ovat samanlaiset, mutta ei itsekään tiedä absurdiin arvoitukseensa vastausta. Carroll kuvasi kohtauksella vertauskuvallisesti sitä, kuinka lapsi ei ymmärrä aikuisten maailmaa, jossa tuhlataan aikaa ratkaisemattomien kysymysten pohtimiseen.