Joiku – saamelaisten ja Vienan karjalaisten laulutapa

Mitä joiku on?

Joiku on saamelaisten ja Vienan karjalaisten proosalaulua. Sitä esiintyy ensisijaisesti Lapissa.

Joiku on useimmiten improvisoitu. Se lauletaan tavallisesti ilman soitinsäestystä.

Toisinaan joikua säestetään lyömäsoittimella. Joiussa ääntä väritetään kurkunpäänlihaksilla. Melodiaa muunnellaan mielentilan mukaan.

Saamelaisten kansallisjoiku on Nils-Aslak Valkeapään säveltämä Sámi eatnan duoddariid. Se on valittu vuonna 2022.

Miten itäinen ja läntinen joikutyyli eroavat toisistaan?

Eri saamelaiskielissä on omat nimityksensä joiulle ja joikaamiselle. Itse musiikki poikkeaa huomattavasti toisistaan.

Suurin ero on itä- ja länsisaamelaisten välillä. Läntinen alue jakautuu vielä pohjoiseen ja eteläiseen alueeseen.

Itäsaamelaiseen tyyliin kuuluu kolttien leuʹdd. Se on suvussa kulkeva taito esittää lauluruno tai kronikka elävästä elämästä. Osa leuʹddeista on tarkoitettu vain aikuisille.

Leuʹdd eroaa läntisestä tyylistä tekstillisesti ja musiikillisesti. Laulujen muuntelua voi tapahtua esityksen aikanakin. Perustana on yksi melodiasäe, joka esiintyy kerran muunneltuna jokaisessa säkeessä. Leuʹdd on säilyttänyt paljon kirjoihin kirjaamatonta historiaa.

Mitä livđe on ja miten joiku toimii muistamisen tapana?

Inarinsaamelaisilla on oma perinteinen vokaalimusiikkilaji ilman säestystä: livđe. Se oli pitkään lähes kadonnut, mutta on sittemmin elpynyt.

Joiuissa käsitellään esimerkiksi henkilöitä, paikkoja tai tapahtumia. Perinteinen joiku on tehty jostakin tietystä ihmisestä, paikasta tai muusta vastaavasta nimeltä mainiten.

Asioiden käsittely yleisellä tasolla on tullut mukaan vasta viime vuosikymmeninä. Siihen ovat vaikuttaneet länsimainen musiikki ja muiden alkuperäiskansojen musiikkiperinteet.

Siellä missä joikuperinne on säilynyt elävänä, joikaaminen on tärkeä muistamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto. Jostakusta ihmisestä tehty joiku on samalla kuin toinen nimi. Kerran tehtyä joikua ei muuteta, vaan se säilyy kohtalaisen muuttumattomana jos on säilyäkseen. Joiku voi periytyä esimerkiksi esivanhemmalta nuoremman polven edustajalle.

Sävelmät ovat tavallisesti kaksisäkeisiä. Avainsanoihin liittyy hyvin usein toistuvia kertaumatavuja, kuten nun-nu ja lal-la.

Miksi kirkko vastusti joikua?

Joikua valtakulttuurit eivät useiden vuosisatojen aikana yrityksistään huolimatta onnistuneet hävittämään. Aktiivisimpia joiun vastustajia olivat papit.

Perimätieto kertoo, että pappien mukaan muinaisia jumalia palvottiin joikujen kautta. Pappien mielestä joikaaminen oli syntiä. Eräiden mielestä tarinan mukaan itse paholainen piinasi ihmisiä joikujen kautta.

Joiun arvo laski huomattavasti kristinuskon myötä. Ihmiset joikasivat salaa. Useat eivät uskaltaneet joikata muutoin kuin humalassa. Näin joiku alettiin sitoa kielteisiin asioihin. Monet oppivat yhdistämään joikaamisen juopotteluun.

Tämä vaihe vaikutti pitkään siihen, miten joikuun suhtauduttiin. Se liitettiin samalla tavoin vuodenkierron tapoihin liittyviin kieltoihin ja sallittuihin hetkiin kuin esimerkiksi juhannustaika ja muut perinteet, joissa yhteisö määritteli oikean käytöksen.

Mikä on vienankarjalainen kelkettely?

Joiuksi kutsutaan myös erästä vienankarjalaisten laulutapaa. Se on peräisin pienestä osasta Vienan Karjalan länsiosia. Vienankarjalaiset kutsuvat laulutapaansa kelkettelyksi tai joiuksi.

Joiut ovat karjalaisten itkuvirsien tapaan improvisoituja. Ne käyttävät valmiita runollisia kaavoja, tietynlaista toistoa, kiertoilmaisuja ja toisinaan alkusointujakin. Osa kelkettelystä on myös kalevalamittaista.

Rakenteeseen kuuluvat refrengit. Niissä kuvaillaan melodisesti joiuttavaa henkilöä toistelemalla refrengitavuja ja vokaaleja, kuten joo, jee, hoo ja hee. Joikujat kutsuvat refrengiä hehetykseksi ja joohotukseksi.

Sisällöltään vienankarjalaiset joiut ovat eeppisiä. Tyypillisesti ne on omistettu jollekin tietylle henkilölle, yleensä nuorelle miehelle. Hänen elämäänsä kuvaillaan ja häntä arvostellaan leikkimielisesti.

Niitä on esitetty siirtymäriittien yhteydessä, esimerkiksi ennen armeijaan lähtöä tai sulhaselle häiden aikana. Toisinaan niissä on kerrottu sodasta tai arkisemmista asioista. Joikuja esitettiin viihteenä etenkin luonnossa järven rannalla tai joen uomalla, jossa refrengin äänteet kantoivat kauas.

Joiut olivat elinvoimainen perinne vielä 1900-luvun alkupuolella. Perinne ei ole siirtynyt jälkipolville. Suurin osa taitajista on hyvin iäkkäitä, eikä heitä ole enää monia. Alkuperää tai ikää ei tunneta. On epäselvää, onko se lainaa saamelaisista perinteistä vai juontuvatko juuret muualle. Käytännössä vienankarjalainen joiku ja saamelaiset joikuperinteet ovat varsin erilaisia, ja niitä on syytä käsitellä erillisinä ilmiöinä.

Miten joiku on näyttämötaiteena nykyään?

Joiku on säilyttänyt elinvoimansa. Se on muuttunut yhä enemmän esittäväksi näyttämötaiteeksi. Sitä on alettu yhdistää muihin musiikinlajeihin, kuten jazziin ja orkesterimusiikkiin.

Perinteistä joikua hyödyntävän nykymusiikin uranuurtajana pidetään Nils-Aslak Valkeapäätä. Hän julkaisi ensimmäisenä soittimin säestettyjä joikuja äänilevyllä vuonna 1968.

Tätä Otavan kirjallisena äänilevynä julkaistua äänitettä pidetään joiun uuden tulemisen alkuna yhdessä samoihin aikoihin aloittaneen Suomen saamelaisradion kanssa. Valkeapään seuraajia ovat Dædnugádde Nuorat, Máze nieiddat ja Ailu Gaupin Ivnniiguin-yhtyeet.

Vienankarjalaiset joiut eivät ole elpyneet samalla tavalla. Perinne on taantunut vienankarjalaisilla huomattavasti enemmän kuin saamelaisilla. Joitakin nuorempia taitajia kuitenkin löytyy. Veri- ja Olemba-yhtyeet ovat yhdistelleet kelkettelyä moderniin länsimaiseen musiikkiin.

Maari Kallberg on osallistunut perinteen elvyttämiseen ja ylläpitoon. Hän on opettanut kursseillaan vienalaisia joikuja, kirjoittanut niistä kirjan ja äänittänyt perinteisiä joikuja levylle nimeltä Joikuja Karjalasta. Myös MeNaiset, Värttinä ja Vilma Jää käyttävät vienankarjalaista joikutekniikkaa musiikissaan. Vilma Jää käyttää joikuja omassa musiikissaan ja Kaija Saariahon säveltämässä oopperassa Innocence.

Kansanperinteen lajit vaativat elääkseen jatkuvaa hoitoa, ja sama pätee moniin muihin perinteisiin. Esimerkiksi arvoitus on moniselitteinen ja hämäävä kysymys, jonka ratkaiseminen vaatii nokkeluutta.