Kirkonväki: vainajien yöllinen jumalanpalvelus

Mitä kirkonväki on?

Kirkonväki esiintyy yleensä joukkona. Osassa tarinoita kirkonväki on eläviä kuolleita, haudastaan nousseita ruumiita. Kansanuskon mukaan se muistuttaa usein Kalman väkeä, ja joskus nimitys tarkoittaa samaa. Tällainen rinnastus tekee kirkonväestä läheisen vainajiin liittyvälle perinteelle, vaikka kertomuksissa on myös oma, selvästi kirkollinen muotonsa.

Perimätieto kertoo vainajien yöllisistä jumalanpalveluksista. Ne tapahtuivat yleisimmin jouluyönä. Vainajien kerrottiin nousevan silloin haudoistaan ja pitävän jumalanpalvelusta kuolleen papin johdolla. Kyse ei ollut yksittäisestä kummituksesta, vaan juhlakansasta, joka kokoontui omaan palvelukseensa.

Kertomuksissa juhlakansan homehtunut ulkomuoto, paha haju ja ontosti kumiseva lauluääni kuvataan usein inhorealistisen yksityiskohtaisesti. Tarinan mukaan vainajat eivät kuitenkaan olleet pahansuopia eivätkä vainonneet eläviä. Elävien oli silti syytä jättää heidät rauhaan.

Voiko tietäjä ohjata kirkonväkeä?

Kansanuskon mukaan asiansa osaava tietäjä saattoi valvoa ja ohjata kirkonväen käyttäytymistä. Tämä kertoo siitä, että vainajien joukkoa ei kuvattu vain pelottavana näkynä. Siihen liittyi myös käsitys toiminnasta, jota osattiin seurata ja johon voitiin puuttua.

Sama aihepiiri tulee lähelle myös Miekanhiontakiven kaltaisia paikkojen tarinoita, joissa esine, paikka ja perimätieto saavat merkityksensä kertomuksen kautta. Kirkonväen kohdalla paikka on hautausmaan ja kirkon rajalla: haudat, yö ja jumalanpalvelus muodostavat tarinan tapahtumaympäristön.

Vainajien jumalanpalvelusta kuvaava perinne ei ollut samalla tavalla kaikkialla. Suurin osa kertomuksista on Lounais-Suomesta. Itäisiltä metsäseuduilta kirkonväki puuttuu lähes kokonaan. Tämä alueellinen painotus on olennainen osa käsitystä: kyse ei ole koko maan yhtenäisestä uskomuksesta, vaan kertomuksista, joilla on oma levinneisyytensä.

Mistä kirkonväen uskomukset ovat peräisin?

Kaarina Kosken mukaan kertomuksissa yhdistyvät keskieurooppalainen ja suomalais-ugrilainen kansanperinne. Käsitys kuolleista, jotka yhtenä päivänä vuodessa nousevat haudoistaan, levisi Suomeen vähitellen keskisestä Euroopasta lähinnä Ruotsin kautta. Ruotsalainen kirkonväki oli sekin aktiivista jouluyönä.

Tarinan mukaan Engsön kartanon valtiatar Brita Bååt eksyi vainajien jumalanpalvelukseen ja selvisi juuri ja juuri kahden miesvainajansa käsittelystä hengissä. Tuon jouluyön muistona säilytetään kirkossa kappaletta rouva Britan hunnusta ja hänen peräänsä singottua kivenmurikkaa. Kertomus sitoo kirkonväen yhteen yöllisen palveluksen, vainajien läsnäolon ja kirkossa säilytetyn muiston kanssa.

Kansanuskon tarinoissa tällaiset yksityiskohdat toimivat muistin kiinnikkeinä. Koirankuonolaisen ja Kirmukarmun kaltaiset taruolennot kuuluvat samaan laajaan kertomusten aihepiiriin, jossa olennon nimi, ulkomuoto ja toimintatapa erottavat sen muista. Kirkonväellä erottavia piirteitä ovat joukko, jouluyö, kuollut pappi ja homehtunut juhlakansa.

Mitä kirkonväestä kerrottiin?

• Kirkonväki on yleensä joukkona esiintyviä taruolentoja suomalaisessa tarustossa.
• Osassa tarinoita kirkonväki on eläviä kuolleita, haudastaan nousseita ruumiita.
• Perimätieto kertoo vainajien yöllisistä jumalanpalveluksista, yleisimmin jouluyönä.
• Vainajien kerrottiin pitävän jumalanpalvelusta kuolleen papin johdolla.
• Juhlakansan homehtunut ulkomuoto, paha haju ja ontosti kumiseva lauluääni kuvataan usein yksityiskohtaisesti.
• Kertomuksissa vainajat eivät ole pahansuopia eivätkä vainoa eläviä, mutta elävien oli syytä jättää heidät rauhaan.
• Asiansa osaava tietäjä saattoi valvoa ja ohjata kirkonväen käyttäytymistä.
• Suurin osa kertomuksista on Lounais-Suomesta, ja itäisiltä metsäseuduilta ne puuttuvat lähes kokonaan.