Kirmukarmu – hämäläinen pakanallinen sotapäällikkö tarinoissa

Mikä Kirmukarmu oli?

Kirmukarmu, josta käytetään joskus myös lyhyempää nimeä Kirmu, on myyttinen hämäläinen sotapäällikkö. Hänen oletetaan eläneen mahdollisesti 1200-luvun alussa. Häneen liittyy Vesilahdella sijaitseva Kirmukarmun mäki, joka on tunnettu merkittävistä merovingiaikaisista hautalöydöistään.

Nimen alkuperästä on esitetty selitys: Germund eli Girmund on mahdollisesti muinaisgermaaninen nimi, joka Kustaa Vilkunan mukaan tarkoittaa suomeksi keihäsvartijaa – ger, gir tarkoittaa keihästä ja mundr vartijaa tai suojelijaa. Nimi sopii hyvin Kirmukarmuun liittyvään arkeologiseen ja perimätiedolliseen aineistoon.

Tarinoiden mukaan Kirmukarmu herätti jo lapsena ihailua poikkeuksellisilla kyvyillään. Hänen kerrotaan kasvaneen ankarassa kodissa rohkeaksi ja taitavaksi soturiksi.

Millä sotaretkillä Kirmukarmu joukkoineen oli?

Kirmukarmun joukkojen sotaretket kohdistuivat tarinoiden mukaan pääasiassa Novgorodiin. Rautakauden loppu oli Itämeren alueella väkivaltaista aikaa, jolloin alueen heimot tekivät aktiivisesti ryöstöretkiä toistensa maille. Vastaavasti Novgorodista tehtiin historiallisten lähteiden mukaan vuodesta 1042 lähtien useita sotaretkiä Suomeen.

Kirmukarmun kerrotaan lopulta haavoittuneen ja joutuneen joukkoineen Venäjälle vangiksi. Mahdollisesti kyseisen Novgorodiin suuntautuneen epäonnistuneen sotaretken seurauksena Kirmukarmu pettyi perimätiedon mukaan pakanallisiin jumaliinsa.

Kirmukarmun tovereihin kerrotaan kuuluneen muiden muassa Kaakilan linnankallion lähettyvillä elänyt Uljas-Urtti, Jaanun lappalainen setämies, venäjän kieltä osannut Osmo Karjalainen sekä Tarkan Mielikkitytär. Tällaiset henkilöhahmot kuuluvat samaan tarinaperinteeseen kuin monet muut suomalaisen kansanuskon sankarit ja pelottavat hahmot, kuten Prättäkitti tai kirkonväki.

Miten Kirmukarmu kohtasi Hunnun herran ja kristinuskon?

Pakanallisen Kirmukarmun sanotaan vainonneen kristittyjä. Kansantarinat kertovat hänen kohtaamisistaan rauhanomaisen kristinuskon levittäjän, Hunnun Herran, kanssa.

Tarinan mukaan Kirmukarmu sidotutti Hunnun Herran puuhun ja jätti tämän kuolemaan nälkään. Hunnun herra ei kuitenkaan Kirmukarmun ihmetykseksi kuollut. Lopulta Hunnun herra pakeni, mutta jäi kiinni, jolloin Kirmukarmu repi häneltä kädet irti. Paikalliset kuitenkin pelastivat Hunnun herran ja sitoivat tämän käsien tyngät.

Vangiksi joutumisen ja pakanallisiin jumaliinsa pettyneenä Kirmukarmu vaikuttui perimätiedon mukaan Hunnun herran uhrimielestä. Tämän vuoksi hän lopulta kääntyi kristinuskoon. Tarina muistuttaa rakenteeltaan monia muita kansantarinoita, joissa vanha usko ja uusi usko kohtaavat – samaa teemaa esiintyy esimerkiksi pyhien kivien ja vanhan loitsimisen perinteen ympärille kertyneissä kertomuksissa.