Pähkinäsaaren rauha 1323 – sopimus ja kiistelty raja

Milloin ja missä Pähkinäsaaren rauha solmittiin?

Pähkinäsaaren rauha solmittiin 12. elokuuta 1323. Sopijapuolina olivat Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjannut holhoojahallitus ja Novgorodin tasavalta. Nimensä rauha sai Pähkinälinnan linnoituksesta, joka sijaitsee Laatokan Pähkinäsaaressa Nevajoen niskassa.

Sopimus päätti Ruotsin ja Novgorodin välisen pitkähkön sotajakson. Se on vanhin tunnettu rauhansopimus, jossa määriteltiin Ruotsin itäraja. Rauhan rajajärjestely säilyi voimassa 272 vuotta, vaikka valtakuntien väliset aseelliset yhteenotot eivät siihen loppuneet. Rajan voimassaolo ja yhtäjaksoinen rauhantila ovat siis eri asioita.

Alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt. Tunnetut tekstit ovat myöhäisempiä, erikielisiä versioita, joiden sisällöissä on eroja. On myös mahdollista, että sopimus tehtiin alun perin suullisesti. Tämä voisi selittää myöhempien kirjallisten versioiden poikkeamia, mutta kyse on mahdollisuudesta, ei varmistetusta tiedosta.

Säilyneessä sopimustekstissä luetellaan lähettiläitä, kauppiaita ja rajapaikkoja. Rauha vahvistettiin ristiä suutelemalla. Tekstissä rauhan rikkomiseen liitettiin myös uskonnollinen seuraamus: ristin suutelua loukkaavaa uhkasi Jumalan ja Pyhän Neitsyt Marian rangaistus.

Miten rauha jakoi Karjalan?

Pähkinäsaaren rauhassa Karjala jaettiin kahteen osaan. Ruotsin etupiiriin tulivat Äyräpään, Jääsken ja Savilahden kihlakunnat. Säilyneessä sopimustekstissä luovutetut alueet nimetään Savoksi, Jääskeksi ja Äyräpääksi, ja kaikkia kolmea kutsutaan Karjalan kihlakunniksi.

Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan merkittävimmät asutusalueet jäivät Novgorodille. Sopimuksessa niitä ei kuitenkaan lueteltu erikseen. Aluejaon kuvaaminen pelkkänä kolmen kihlakunnan luovutuksena jättää siten osan kokonaisuudesta sanomatta: samalla sovittiin siitä, kumman valtapiiriin Karjalan eri osat kuuluivat.

Rajan länsipuolella väestö oli pääosin lähtöisin Länsi-Suomesta, kun taas itäpuolen asukkaat olivat Karjalan suunnalta. Tätä eroa ei silti pidä tulkita merkiksi suljetusta rajasta. Rajan yli kuljettiin ja käytiin kauppaa, eikä sopimus katkaissut alueiden välistä vuorovaikutusta.

Sopimustekstissä käsiteltiin myös vesiä, kalavesiä ja majavia koskevia osuuksia. Joistakin nimetyistä kohteista Novgorodille kuului puolet, eräistä majavista kuudennes. Rauhan sisältö ei siis rajoittunut alueiden nimiin ja rajapyykkeihin, vaan siinä määriteltiin myös oikeuksia luonnonvarojen käyttöön.

Mitä kauppareittejä ja muita rauhanehtoja sopimus sisälsi?

Rauhalla turvattiin Novgorodin, Ruotsin, Lyypekin ja Gotlannin kauppiaiden vapaa kulku Nevajoella ja Itämerellä. Sopimusteksti salli kauppiaiden liikkua Novgorodia kohti sekä maitse että vesitse. Ruotsalaiset ja Viipurin linnaväki eivät saaneet estää kulkua, vaan kauppatien tuli pysyä turvallisena rauhan aikana.

Karjalaan ei saanut rakentaa linnoja. Kielto koski kumpaakin osapuolta. Lisäksi ruotsalaisia ja Viipurin linnaväkeä kiellettiin ostamasta maata tai vettä Novgorodin karjalaisilta. Näin sopimuksessa rajoitettiin sekä linnoittamista että maa- ja vesialueiden hankkimista.

Rajan yli paenneet velalliset, takaajat, orjat ja pahantekijät oli palautettava lain mukaan. Sopimus otti siis kantaa myös ihmisiin, jotka pyrkivät siirtymään toisen osapuolen alueelle. Kaikki liikkuminen ei saanut samanlaista suojaa kuin kauppiaiden kulku.

Yksittäisten rikkomusten ei pitänyt estää rauhan uudistamista. Rikkojia tuli ojentaa ja korvaukset suorittaa siellä, missä rikkomus oli tapahtunut. Sopimukseen sisältyi siten ajatus siitä, että väärinkäytöksiä voitiin käsitellä rikkomatta koko rauhanjärjestelyä. Rajan lisäksi tarvittiin ehtoja sille, miten osapuolten välisiä ongelmia ratkaistiin.

Missä Pähkinäsaaren rauhan raja kulki?

Rajan kulusta on useita tulkintoja. Kiistaton on vain sen eteläisin osa, joka ulottui Viipurin itä- ja pohjoispuolelta Pihlajavedelle. Tätä pohjoisempana rajalinjan sijoittaminen kartalle on huomattavasti epävarmempaa.

Useimmin toistetussa tulkinnassa raja jatkui nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki Pohjanlahdelle. Sen päätepiste sijoitetaan Pattijoelle Raahen pohjoispuolelle. Tämä on yksi rajalinjan tulkinnoista, ei koko matkaltaan varmasti tunnettu reitti. Pohjoispäästä käytetty ilmaus ”mereen pohjoisessa” voi tarkoittaa Pohjanlahden sijasta myös Jäämerta.

Sopimuksen rajapaikkojen luettelo etenee jokien, järvien, soiden, vuorten ja kivien kautta. Siinä mainitaan esimerkiksi Siestarjoki, Päiväkivi, Ruskeavuori, Torsajärvi ja Särkilahti. Ongelmana on, ettei kaikkia mainittuja maastomerkkejä voida tunnistaa varmasti.

Valtaosa raja-alueesta oli 1320-luvulla erämaata, eikä rajaa juuri merkitty maastoon. Siksi paikannimien luettelo ei yksin ratkaise rajan tarkkaa sijaintia. Myös säilyneiden sopimusversioiden erot vaikeuttavat tulkintaa. Yhtenäinen karttaviiva antaa helposti varmemman kuvan kuin tiedot rajasta oikeuttavat.

Oliko pohjoisessa yksi raja vai kaksi?

Vallitsevan käsityksen mukaan rajalla oli pohjoisessa kaksi haaraa. Niiden väliin jäi yhteisnautinta-alue, jota käyttivät Länsi-Suomen ja Ruotsin sekä Novgorodin ja Laatokan karjalaiset. Tämän teorian esittivät Jarl Gallén ja John Lind. Heidän tulkinnassaan itäisempi raja ulottui Vienanmerelle Kantalahden seudulle.

Teoria on saanut tutkijoilta sekä kannatusta että arvostelua. Vertailukohdaksi on esitetty Novgorodin ja Norjan sopimus samanlaisesta yhteisverotusalueesta Finnmarkissa. Kahden rajan tulkinta ei siis tarkoita kahta samalla tavalla valvottua rajalinjaa, vaan niiden väliin jäävää yhteisten käyttöoikeuksien aluetta.

Heikki Talvitien käsityksen mukaan ainakin novgorodilaiset ymmärsivät rauhalla olevan kaksi rajaa. Ruotsin raja kulki Kannakselta Perämerelle. Novgorodin raja seurasi etelässä samaa linjaa mutta kääntyi Kuopion seudulta pohjoiseen kohti Jäämerta. Kyse on Talvitien esittämästä tulkinnasta.

Myös Pohjanlahden puoleisesta päätepisteestä on eri näkemyksiä. Kustaa Vilkuna sijoitti rajan Pyhäjoelle siten, että jokiuoma jäi Novgorodin kulkureitiksi. Hänen mukaansa sopimuksen Petajoki tarkoitti Pyhäjoen Yppärin Petäjäisojaa ja raja päättyi Rajaniemeen. Kyösti Julku yhtyi myöhemmin tähän käsitykseen.

Mitä raja merkitsi 1300-luvun ihmisille?

Pähkinäsaaren rauhan rajaa ei voi kaikilta osin rinnastaa myöhempään valtakunnanrajaan. Jukka Korpelan mukaan ajatus täsmällisesti määritellystä rajalinjasta on 1300-luvun oloihin huonosti sopiva Karjalankannasta ja Etelä-Savoa lukuun ottamatta. Näilläkään alueilla rajaa ei juuri vartioitu.

Raja ei estänyt vuorovaikutusta, liikennettä, kaupankäyntiä tai kulttuurivaihtoa. Korpelan tulkinnan mukaan tavallisten ihmisten näkökulmasta rajaa ei ollut edes olemassa. Sopimuksella oli merkitystä ennen kaikkea etäisille valtakeskuksille, jotka kiistelivät verotusalueista. Tämä on tutkijan näkemys rajan käytännön merkityksestä, ei väite siitä, ettei sopimusta olisi tehty.

Vielä 1300-luvulla rajalla ei ollut samanlaista painoa kuin puolitoista vuosisataa myöhemmin. Asutuksen tihentyminen ja alueellisten valtioiden muodostuminen muuttivat rajan merkitystä. Aikaisemmin epämääräiseksi jäänyt jako sai toisenlaisen painon, kun asutus tiivistyi.

Siksi rauhaa tarkasteltaessa on erotettava sopimuksen sanamuoto, myöhemmät rajatulkinnat ja ihmisten käytännön liikkuminen. Ne eivät kuvaa täsmälleen samaa asiaa. Verotusta koskeva valtapiirijako saattoi olla hallitsijoille tärkeä, vaikka se ei pysäyttänyt raja-alueella kulkevaa ihmistä.

Mitä rauhanrikkomuksia tapahtui ennen Täyssinän rauhaa?

Pähkinäsaaren rauha ei lopettanut aseellisia yhteenottoja. Käkisalmen kapinan yhteydessä Ruotsi lähetti Viipurista sotajoukon, jolle linnan päällikkö Vallittu luovutti Käkisalmen linnan. Novgorod valtasi linnan takaisin. Kapinan jälkeen karjalaisia pakeni muun muassa Viipurin linnalääniin, Pohjois-Karjalan erämaihin ja Vienanmerelle. Vuoden 1339 aselepo palautti Pähkinäsaaren rauhan ja jätti rajan ennalleen.

Rauha rikkoutui jälleen vuonna 1348, kun Maunu Eerikinpoika hyökkäsi Novgorodia vastaan. Vuonna 1396 Ruotsin puolelta hyökättiin Käkisalmen lääniin. Vuonna 1411 ruotsalaiset tuhosivat Räisälässä sijainneen Tiurin linnan.

Linnojen rakentamiskiellosta huolimatta ruotsalaiset aloittivat Olavinlinnan rakentamisen vuonna 1475 nykyisen Savonlinnan kohdalla. Moskovan suuriruhtinaskunta piti aluetta oman rajatulkintansa perusteella itselleen kuuluvana. Alue oli kuitenkin jo savolaisten asuttama. Linnan rakentamisessa näkyi siten myös erimielisyys siitä, kenelle paikka kuului.

Moskovan suuriruhtinaskunta valloitti Novgorodin vuonna 1478. Vuoden 1495 sotatoimiin liittyi Viipurin pamaus. Kansantarinan mukaan tämä suuri räjähdys käänsi pakosalle Venäjän sotaväen, joka oli juuri valloittamaisillaan Viipurin, ja Viipurin pamaus pelasti siten kaupungin. Lopulta Täyssinän rauha vuonna 1595 korvasi vanhan rajajärjestelyn: Venäjä hyväksyi uuden rajasopimuksen, joka vahvisti Savon ja Pohjois-Suomen kuulumisen Ruotsille.