Salpalinja Virolahdelta Savukoskelle rakennettu puolustuslinja

Mitä Salpalinja on ja mistä mihin se ulottuu?

Salpalinja, viralliselta nimeltään Suomen Salpa, rakennettiin Talvisotan jälkeen vuosina 1940–1941 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen. Se alkaa etelässä Virolahdelta ja päättyy pohjoisessa Savukoskelle.

Linjan pituus oli 1 200 kilometriä. Kauimpana rajasta, jopa yli 100 kilometrin päässä, linja kulkee Pohjois-Karjalassa.

Salpalinja suunniteltiin Päämajan linnoitustoimistossa kenraali Rudolf Waldenin aloitteesta ja toimeksiannosta. Rakentaminen aloitettiin ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin käskystä.

Alkuperäinen suunnitelma koski Luumäki–Suomenlahti-väliä. Se on linjan vahvimmin linnoitettu osa. Siitä syystä Salpalinjasta käytetään joskus myös nimitystä Luumäen linja.

Miten Salpalinjaa rakennettiin ja kuinka iso työmaa se oli?

Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään 35 000 miestä keväällä 1941. Heitä muonittamassa oli 2 000 lottaa.

Rakentamistyö pääsi käyntiin huhtikuussa 1940 Virolahtilla. Ensimmäinen rakentajajoukko tuli Ruotsista, jossa ammattiyhdistysliike Landsorganisationen i Sverige organisoi 900 miestä linnoitustöihin.

Ruotsalaiset työskentelivät Ravijoen ja Säkäjärven välisellä alueella. Ruotsi avusti urakkaa 900 miehen vapaaehtoistyövoiman lisäksi 235 miljoonan markan rahalahjoituksella.

Paikoittain Salpalinja oli kuitenkin kevyesti varustettu verrattuna aikakauden muihin suuriin puolustuslinjoihin, kuten Ranskan Maginot-linjaan tai Saksan Länsivalliin. Linnoituksen on laskettu maksaneen tuon ajan rahassa noin 2,5 miljardia markkaa. Vuonna 1941 linnoittamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli noin viisi prosenttia valtion budjetista.

Millaisia rakennelmia Salpalinjassa on?

Salpalinjassa oli betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita kaikkiaan 728. Puisisa kenttälinnoitteita oli noin 3 000. Taistelu- ja yhteyshautaa asemaan oli kaivettu noin 350 kilometriä.

Kiviestettä oli yli 200 kilometriä. Siinä oli noin 350 000 kappaletta keskimäärin kolme tonnia painavia kiviä. Panssarikaivantoestettä kaivettiin noin 130 kilometriä ja piikkilankaestettä viritettiin 315 kilometriä.

Aseman tyypillisin kantalinnoite oli konekivääri- ja majoituskorsu. Niitä tehtiin noin 170 kappaletta. Yhden sellaisen rakentamiseen tarvittiin esimerkiksi betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5 000 kappaletta.

Kaikkiaan yhden tuollaisen korsun teossa siirrettiin erilaisia massoja noin 10 000 tonnia. Se on noin 3 000 silloista kuorma-autokuormaa. Linnoitusaseina käytettiin jopa 1800-luvulta peräisin olevia 11 ja 9 tuuman rannikkomörssäreitä.

Korsuja yhdistäviä yhteyshautoja kaivettiin Mannerheim-linjan tapaan hiekkaan. Hautoja louhittiin myös kallioon uudentyyppisellä raonammunta-nimisellä louhintamenetelmällä. Betonisia pallokorsuja valettiin imubetonitekniikalla, joka tuli Suomeen Yhdysvalloista. Sodan jälkeen uudet rakennustekniikat otettiin sovellettuina siviilikäyttöön.

Miksi Salpalinjalla ei taisteltu?

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Jatkosotassa kesällä 1944 Neuvostoliiton vastahyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa.

Linja oli kuitenkin osittain miehitettynä nostoväellä ja vanhemmilla reserviläisillä kesän aikana. Aseman merkitys oli välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen.

Toisaalta taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944. Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju.

Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttanut muotoaan. Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Salpalinjaa voidaankin perustellusti sanoa viimeiseksi puolustuslinjaksi.

Missä kunnossa Salpalinja on tänään ja mitä museokohteita siellä on?

Puolustusvoimat ylläpiti ja huolsi Salpalinjan korsuja salassa kylmän sodan aikana 1950-luvulta aina 1980-luvulle asti. Linja oli vuoteen 2003 Suomen puolustusvoimien hallussa, minkä ansiosta sitä ei ole paljonkaan purettu.

Tuolloin linja siirtyi valtiovarainministeriön haltuun ja Senaatti-kiinteistöjen hoidettavaksi. Museovirastolla oli vuosina 2010–2011 meneillään hanke, jossa tutkittiin linjan kunto, joka osoittautui yllättävän hyväksi.

Vuonna 2019 Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden tekemissä lujuusmittauksissa betonirakenteiden lujuus todettiin paremmaksi kuin uusissa silloissa tai rakennuksissa. Linjan arkeologinen inventointi valmistui vuonna 2012.

Salpalinja kuuluu yhtenä merkittävimmistä toisen maailmansodan linnoitusketjuista myös Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Etelässä linjaa seuraa Salpapolku, jonka jatkaminen Kymenlaaksosta Etelä-Karjalaan on suunnitteilla.

Matkailunähtävyyksiä ovat muun muassa Virolahden bunkkerimuseoalue, Miehikkälän Salpalinja-museo, Ylämaan Salpa-asema Hostikassa, Luumäen Salpa-asema Lusikkovuoren luolassa, Lemin Kärmeniemen tykkipatteri ja pallokorsu sekä Lappeenrantan Bunkkerikierros. Pohjoisempia kohteita ovat Joensuun bunkkerimuseo, Kuhmon Saunajärvi Kannaksessa ja Savukosken 1,2 kilometriä pitkä pitkospuureitti kirkolta noin kaksi kilometriä itään.