Kalevalan sanakirja (1949): sanastoa, kuvia ja selityksiä

Miten Kalevalan sanakirja laadittiin?

Aimo Turusen laatima teos ilmestyi vuonna 1949 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana. Aloitteen siitä oli tehnyt jo aiemmin E. A. Tunkelo, joka toimi myös kirjan toimitusvaliokunnan puheenjohtajana. Valiokunnan muut jäsenet olivat Väinö Salminen, Kustaa Vilkuna, E. A. Saarimaa sekä Salmisen kuoltua Martti Haavio.

Turunen aloitti teoksen laatimisen vuonna 1939. Varusmiespalvelus, sota-aika ja väitöskirjatutkimus keskeyttivät työn useiksi vuosiksi. Valiokunnan jäsenten ohella Turunen mainitsee laatimisessa avustaneina Aarne Anttilan, Tyyni Vahterin, Sulo Haltsosen, Jouko Hautalan, Elsa Enäjärvi-Haavion sekä Hannes Tepon.

Teoksen laatimista tuki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ohella Henkivakuutusyhtiö Salama. Se lahjoitti seuralle työtä varten Kalevalan 100-vuotisjuhlan kunniaksi 50 000 markkaa. Työ oli siis sidoksissa Kalevalaan jo juhlan ja sanaston kautta, ei vain kirjankansien kautta.

Mitä Kalevalan sanakirjan sivuilla on?

Teos on ladottu kahdelle palstalle. Siinä on 349 sivua, korjausliite ja kolme numeroimatonta värikuvaliitettä kansallispuvuista. Varsinaisen sanaston ohella on suomenkielinen ja ranskankielinen esipuhe, lyhenteiden selitykset mukaan lukien kielet ja murteet, paikan nimet sekä lyhentein merkityt lähdeteokset. Mukana on myös lyhyt lukuopas ’’Selityksiä’’.

Sanasto on aakkosellisessa järjestyksessä. Ensimmäinen sana on ’’aamurusko’’, viimeinen ’’öitsiä’’. Sanan yhteydessä on selitys, käyttöä havainnollistavia sitaatteja, viittaukset tai esimerkit Kalevalan säkeisiin, joissa sana esiintyy, sekä mahdolliset lähdeviitteet. Monin paikoin on myös piirroskuva nimineen ja mahdollisine lisäteksteineen.

Kunkin sanan luokka esitetään. Tiedetty tai mahdollinen alkuperä ja muoto eri kielissä voidaan myös esittää, samoin sanan rakentuminen. Esimerkkinä on ’’askarvaimo’’, joka esitetään sanoista ’’askare + vaimo’’. Monet sanat selitetään synonyymien avulla: ’’pallea’’ merkitsee ’’kylki tai sivu’’. Selitykset ovat hyvin eri mittaisia, lyhimmillään rivin verran ja pisimmillään useita sivuja. Myös sanan Kalevala merkitys selitetään ja sen syntyperää tarkastellaan.

Millainen on Kalevalan sanakirjan kuvitus ja kansanuskon sanasto?

Kuvituksen on tehnyt pääosin Helena Stackelberg. Osa kuvista on kuitenkin Martti Haavion toimittamasta Pienois-Kalevalasta, ja kolme värikuvaliitettä on tehty Kansallismuseon painolaatoilla. Kuvat kulkevat sanaston rinnalla nimineen ja mahdollisine lisäteksteineen, joten sana, selitys ja piirros ovat samalla sivulla läsnä.

Kansanuskon näkökulmasta sanakirjan työtapa on kiinnostava siksi, että sanojen yhteyteen on koottu selityksiä, sitaatteja ja esimerkkejä Kalevalan säkeistä. Tässä kohtaa voi luontevasti jatkaa Nyyrikkiin tai Tuonen joutseneen, jotka kuuluvat samaan nimistön ja runosanaston aihepiiriin.

Samasta aihepiiristä löytyvät Ukonvaaja sekä Painajainen. Sanakirjassa tällainen aines ei ole erillisenä tarinakokoelmana, vaan sanojen luokkina, alkuperinä, muotoina ja selityksinä. Kun sanan tiedetty tai mahdollinen alkuperä esitetään, lukija näkee samalla, milloin tieto on varma ja milloin se jää mahdolliseksi.

Mikä on myöhempi Kalevalan sanakirja?

Raimo Jussila laati vuonna 2009 uuden 520-sivuisen Kalevalan sanakirja -teoksen. Se on paitsi deskriptiivinen sanakirja Kalevalan sanastosta, myös frekvenssi-, sitaatti- ja tulkkisanakirja. Vuoden 1949 teoksen rinnalla se tuo esiin toisen tavan järjestää sama sanasto: sanojen esiintymät, sitaatit ja tulkinnat nousevat omiksi tehtävikseen.

Taruolentojen ja kansanuskon aihepiiriin kuuluvat myös Kiira ja Ihtiriekko. Kalevalan sanakirja ei kerro näistä erillisinä kertomuksina, vaan pitää ne sanaston järjestyksessä: aamuruskosta öitsiään, rivin mittaisesta selityksestä usean sivun selitykseen.