Sammallahdenmäki – pronssikauden röykkiöhaudat Raumalla

Missä Sammallahdenmäki sijaitsee?

Sammallahdenmäki sijaitsee Satakunnassa Raumalla, entisen Lapin kunnan Kivikylässä. Pitkänomainen kallioalue levittäytyy lähes umpeen kasvaneen Saarnijärven pohjois- ja koillispuolelle. Kallioharjanteilla ja niiden välisessä kangasmaastossa on kaikkiaan 36 kiviröykkiötä.

Nykyinen maisema poikkeaa huomattavasti siitä ympäristöstä, johon vanhimmat haudat rakennettiin. Pronssikaudella meri oli 21 metriä nykyistä korkeammalla. Vanhimmat röykkiöt sijaitsevat yli 40 metriä korkealla kalliolla, joka oli jo tuolloin mantereen puolella, mutta sen länsipuolella avautui merellinen saaristo.

Hautapaikaksi valittiin todennäköisesti kallio, koska se oli puuton ja siltä oli hyvät näkymät merelle. Myös aurinko näkyi sieltä joka suunnasta. Maankohoaminen on sittemmin siirtänyt rantaa huomattavasti kauemmaksi länteen.

Saarnijärvi oli pronssikaudella merenlahti. Vielä 1900-luvun alussa järvi ulottui kallioiden juurelle, mutta 1950- ja 1960-lukujen kuivatukset vetivät sen rantaa kauemmaksi ja edistivät ruohottumista. Nykyisin ranta-alueella on peltoja ja tulvavyöhyke, joka peittyy keväisin veden alle.

Mitä röykkiöt kertovat pronssikauden hautaamisesta?

Sammallahdenmäen röykkiöt eivät ole keskenään samanlaisia. Joukossa on matalia, pyöreitä pikkuröykkiöitä, kehäröykkiöitä sekä suuria kekomaisia hiidenkiukaita. Rakennuskivenä on käytetty graniittia. Osa kivistä on louhittu kalliosta, osa on todennäköisesti kerätty irtokivinä.

Joissakin röykkiöissä on käytetty kylmämuurausta, ja useissa on säilynyt jäänteitä kivipaasista tehdyistä arkuista. Radiohiiliajoitusten perusteella vanhimmat haudat kuuluvat jaksolle 1300–1000 eaa. Alempana sijaitseva nuorin paasiarkkuröykkiö on ajoitettu välille 170 eaa. – 82 jaa.

Vainajia poltettiin ennen hautaamista, ja luut puhdistettiin noesta. Yksittäinen röykkiö rakennettiin yhtä vainajaa varten, mutta sitä saatettiin käyttää pitkään. Myöhemmin samaan röykkiöön haudattiin suvun muita jäseniä, jolloin rakennelmaa laajennettiin ja kivikerrosta kasvatettiin.

Röykkiöiden on tulkittu osoittaneen suvun maiden rajoja. Tulkinta liittyy maan merkityksen kasvuun aikana, jolloin Suomessa alettiin raivata ja muokata maata. Merenrantaan sijoittamista on puolestaan selitetty mahdollisella uskomuksella, jonka mukaan vainaja kulki ihmisten maailmaa ympäröivän meren kautta vainajien maahan. Kyse on hautaustavan tulkinnasta, ei varmasta tiedosta hautaajien ajatuksista.

Mitä Kirkonlaattia ja Huilun pitkä raunio ovat?

Sammallahdenmäen tunnetuimmat rakennelmat ovat Kirkonlaattia ja Huilun pitkä raunio. Ne erottuvat muista röykkiöistä ennen kaikkea muotonsa vuoksi. Kumpaakaan ei voi kuvata tavalliseksi pyöreäksi kivikasaksi.

Kirkonlaattia on laakea, epäsäännöllisen nelikulmainen kivilatomus. Sen sivut ovat 19,2, 16,8, 15,0 ja 18,8 metriä pitkät. Reunoiltaan rakennelma on noin puoli metriä korkea, mutta keskellä kivikerros on ohuempi. Varsinaista reunakehää sillä ei ole.

Kirkonlaattian hautakäyttö on epävarma. Sen sisältä kerrottiin löytyneen 3,5 metriä pitkä paasiseinä, jonka voi tulkita arkuksi. Ainoa todiste seinästä on kuitenkin Volter Högmanin vuonna 1891 piirtämä karttakuva. Kaivauksissa ei ole saatu selviä viitteitä hautaamisesta. Samanlaista hautaa ei tunneta muualta Suomesta, ja muoto on poikkeuksellinen koko Skandinaviassa.

Huilun pitkä raunio on puolestaan soikea, pitkänomainen ja vallimainen röykkiö. Se on saanut muotonsa perättäisissä laajennuksissa, joissa erottuu kolme rakennusvaihetta. Rakennelman eri osissa sisäseinät, pohjakivien asettelu, kivimateriaali ja pohjamaa poikkeavat toisistaan. Siihen on todennäköisesti haudattu eri aikoina vainajia, jotka kätkettiin kivien joukkoon polttamatta.

Miten Sammallahdenmäkeä on tutkittu?

Sammallahdenmäki mainittiin muinaistieteellisessä yhteydessä ensimmäisen kerran Kustaa Killisen vuonna 1880 ilmestyneessä teoksessa. Volter Högman inventoi aluetta 1890-luvulla ja kirjasi Saarnijärven pohjoisrannalta 17 röykkiötä. Hän avasi Kirkonlaattian, Huilun pitkän raunion sekä sen päissä olevat kaksi röykkiötä. Löytynyttä palanutta luuta ei otettu talteen.

Högman käytti alueesta nimeä Huiluvuori läheisen Huilun talon mukaan. Nimi säilyi pitkään arkeologien käytössä, vaikka paikkakunnalla sitä ei tunnettu. Paikallinen kotiseutu- ja museoyhdistys esitti nimeksi Kirkonlaattiankalliota tai Sammallahdenmäkeä. Vuonna 1991 nimitoimisto suositteli nimiä Sammallahdenmäki tai Kirkonlaattia.

Anna-Liisa Hirviluoto merkitsi röykkiöitä kartalle vuonna 1959 tarkistaessaan tiesuunnitelman varrelta hiidenkiukaita. Seuraavana vuonna Martti Linkola kirjasi alueelta 26 hautaröykkiötä. Vuonna 1990 tehtiin uusi inventointi ja kartoitus sekä takymetrillä laadittu maastomalli.

Kesällä 2002 tutkittiin kahdeksaa röykkiötä. Kuudesta löytyi palanutta luuta ja yhdestä kaksi kivipaasista tehtyä arkkua. Röykkiöstä 31 saatiin myös sarjarannerenkaan katkelma. Sen lähin tunnettu vastine on Porin rajakalmistosta, ja rannerengastyyppiä pidetään balttilaisena. Luuta löytyi vähän, joten tarkkojen analyysien mahdollisuudet jäivät rajallisiksi.

Mitä kivikehät ja paasiarkut kertivat haudoista?

Vuonna 2002 tutkituista röykkiöistä parhaiten ovat säilyneet numerot 11, 23 ja 31. Niissä näkyy erilaisia tapoja rakentaa hauta. Röykkiössä 11 on sisäkkäisiä kivikehiä, röykkiössä 23 paasikivistä tehty seinämä ja röykkiön 31 matalan kiviladelman alta löytyi kaksoispaasiarkku.

Kivikehät rakennettiin täytekiviä suuremmista kivistä. Tutkimuksissa ne saatiin näkyviin poistamalla täytekivet. Röykkiön 11 spiraalimainen kuvio on Suomessa poikkeuksellinen. Röykkiön 23 paasirivi taas muistuttaa Högmanin Kirkonlaattiasta kuvaamaa rakennetta, mutta vanhojen tutkimusten puutteellinen dokumentointi estää varman vertailun.

Alimman kalliotasanteen matalat röykkiöt ja latomukset ovat pitkälti aluskasvillisuuden peittämiä. Tutkimuksissa sammalten ja muun kasvillisuuden alta paljastui kolme pystykiveä ja kaksi paasiarkkua. Tutkitut röykkiöt ovat parhaassa kunnossa entistämisen ansiosta. Joistakin muista on jäljellä vain pohjakivet, koska kiviä on otettu rakennusmateriaaliksi.

Lähistöltä tunnetaan rautakautiset Kivikylän Huilun ja Tahtmaan asuinpaikat. Vanhimpiin röykkiöihin liittyvää pronssikautista asuinpaikkaa ei ole löydetty. Se on saattanut jäädä myöhempien jäänteiden alle, jos asutus jatkui samalla paikalla pitkään.

Miksi Sammallahdenmäki kuuluu maailmanperintöön?

Sammallahdenmäki hyväksyttiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1999 ensimmäisenä suomalaisena arkeologisena kohteena. Valintaa perusteltiin alueen poikkeuksellisella todistusarvolla skandinaavisen pronssikulttuurin hautaustavoista. Päätöstä edelsi yli kymmenen vuoden valmistelu, jonka aikana määriteltiin myös muinaisjäännöksen rajoja ja suoja-alueita.

Suomessa aluetta suojelee muinaismuistolaki. Kiinteitä muinaisjäännöksiä ei saa kaivaa, peittää, muuttaa, vahingoittaa tai poistaa eikä niihin saa muutenkaan kajota. Koko muinaisjäännösalue suoja-alueineen on yksityisessä omistuksessa, ja maanomistajat ovat mukana sen käyttösuunnitelmissa.

Vuonna 2015 hyväksytyn hoito- ja käyttösuunnitelman tavoitteena on säilyttää kohde lähiympäristöineen mahdollisimman alkuperäisenä. Samalla huolehditaan luonnosta, välitetään tietoa maailmanperinnöstä ja kehitetään kävijäpalveluita sekä kouluille suunnattua toimintaa. Alueella käy vuosittain noin 6 500–8 500 vierailijaa, ja paikallinen perinneyhdistys järjestää kesäisin elämysopastuksia.

Hoidossa pidetään näkyvyyttä avoimena röykkiöltä toiselle. Rakenteissa tai aivan niiden vieressä kasvavia puita poistetaan, sillä juuret voivat hajottaa kiveyksiä. Neulasista syntyvä karike tarjoaa puolestaan kasvualustan muulle kasvillisuudelle. Myös aluetta kiertävä polku pidetään avoinna. Näin hoito kohdistuu sekä hautarakenteisiin että niiden ympärillä avautuvaan maisemaan.