Virvatuli kansanuskossa ja perimätiedossa

Miltä virvatuli näyttää pimeässä?

Virvatulet tunnetaan myös nimillä aarnivalkeat, aarretulet tai aarreliekit. Ne havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa.

Muodoltaan virvatuli on joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Väri vaihtelee. Kertomusten mukaan jotkin virvatulet hyppelehtivät, vaappuvat tai huojuvat, ja ne jopa liikkuvat paikasta toiseen.

Kerrotaan, että virvatulet usein katoavat tai etääntyvät kauemmas, kun niitä lähestyy. Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkä kansanperinne.

Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatuli saattaa jopa kadota, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta perimätiedon mukaan aarnihautoihin voi liittyä paikalta kuuluvat oudot äänet.

Sana virva tarkoittaa jotakuinkin väreilyä, häilymistä ja lepattamista. Virvatulet vaikuttavat monista luonnottomilta tai yliluonnollisilta, ja niihin liittyy paljon kansantarinoita ja myyttejä.

Miksi aarnivalkean uskottiin olevan aarteen merkki?

Suomessa uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre. Valohavainto liittyi siihen, että aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä arvometalleja.

Aarnihauta oli aarrekätkö, jota vartioi Aarniksi kutsuttu haltija. Virvatulien uskottiin palavan aarnihaudoilla etenkin juhannusöisin. Silloin virvatulet ilmoittivat aarteen sijaintipaikan.

Uskomuksen mukaan valo ei siis ollut sattumaa, vaan merkki kätketystä omaisuudesta. Ihmisen piti osata katsoa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juhannusyön pimeä korosti valon näkymistä maaston pinnassa.

Entisaikaan metalliesiintymiä on etsitty paikoilta, joissa on näkynyt valoilmiöitä. Kerrotaan, että Outokummun mineraaliesiintymän päällä on palanut aarnivalkeita.

Miksi virvatulia on pidetty sieluna tai liekkiönä?

Virvatuli on usein liitetty kummitteluun. Vanhan perinteen mukaan varsinkin hautausmailla tai surma- ja onnettomuuspaikoilla nähtyjä virvatulia pidetään ihmisten sieluina.

Eräiden liekkiä muistuttavien virvatulien nimitys on ollut liekkiö. Liekkiötä arveltiin aavelinnuksi tai lapsen sieluksi. Joskus uskottiin, että kun hautausmaalta nousee tulta, siellä on kakkiainen.

Suomessa ja muuallakin Euroopassa on voitu ajatella, että virvatulet ovat henkiolentoja tai niiden valoja. Valon avulla henkiolento houkuttelee ihmistä, jotta tämä eksyisi tai vahingoittuisi.

Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä. Tällaisissa kertomuksissa valo liikkuu, pysähtyy ja väistää kulkijaa, eikä sitä siksi tavoita.

Miksi virvatulia näkyy onnettomuuspaikoilla eri kulttuureissa?

Virvatulia esiintyy lähes kaikkien kulttuurien uskomuksissa, ja usein virvatuliin liittyvät tarut ovat hyvin vanhoja. Samantapaiset selitykset toistuvat eri puolilla, vaikka paikat vaihtuvat.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa joihinkin virvatulien perinteisiin havaintopaikkoihin liittyy samantapainen kulkutarina. Sen mukaan paikalla on sattunut onnettomuus, esimerkiksi junaturma, ja paikalla nähty vaappuva valo on päätään etsivän onnettomuuden uhrin lyhty.

Runoissa ja lauluissa virvatulet nähdään maailman houkutusten vertauskuvana. Ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia.

Eino Leinon runossa “Nocturne” elämänsä taistelut jo läpikäynyt sanoo: “En ma enää aja virvatulta”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että on lakannut jahtaamasta häilyviä haaveita ja onnen lupauksia ja tyytyy siihen, mitä on jo saanut.