Liekkiö – metsässä kummitteleva lapsivainaja suomalaisessa kansanperinteessä

Mistä liekkiö mainitaan ensimmäisen kerran Agricolan jumalaluettelossa?

Ensimmäisen kerran liekkiön mainitsee Mikael Agricola vuonna 1551 ilmestyneen Daavidin psalttarin alkupuheessa. Jumalaluettelossaan hän luetteloi liekkiön hämäläisten tuntemana epäjumalana, joka hallitsi puita, ruohoa ja juuria. Samantapainen maininta esiintyy myös Sigfrid Aron Forsiusiuksen jumalaluettelossa.

Kansanperinnettä 1700-luvulla kerännyt Kristfrid Ganander kuvaa teoksessaan Mythologica Fennica (1789) liekkiön hieman toisin: se on heitteille jätetyistä lapsista syntynyt kummittelija, joka huusi metsissä ja pelästutti matkustavaisia kiljumisellaan. Gananderin mukaan se oli puiden, ruohon ja juurien herra.

Mikä liekkiö on satakuntalaisessa perinteessä?

Myöhemmässä satakuntalaisessa perinteessä liekkiö miellettiin surmatun lapsen sieluksi tai kummitukseksi. Se ei tavallisesti tehnyt pahaa kenellekään, mutta saattoi häiritä matkalaisia itkemällä ja ulisemalla. Jossain yhteydessä liekkiö oli liekinkaltainen, jolloin kyse oli eräänlaisesta virvatulesta.

Uskomuksen mukaan liekkiö oli salaa surmatun, metsään kätketyn lapsen kummitus. Yleisen käsityksen mukaan se oli pimeän aikana levottomasti liikehtivä kummituslintu, joka seurasi vaeltavaa matkamiestä ja kirkui, huusi tai jopa toisti ihmisen puhetta.

Merikarvialta vuonna 1911 kerätty kansantarina kertoo liekkiön kohtaamisesta. Merikarvialla oli Liekkiöin niminen olento, joka sanoi kaikki perässä: jos ihminen nauroi, se nauroi, ja se toisti aina samat sanat. Sitä kuultiin yöllä ulkona, mutta sitä ei nähty. Tarinan mukaan liekkiö lakkasi, kun siltä kysyttiin: missä sinä olit silloin kun Kristus oli ristin päällä?

Miten liekkiö eroaa ihtiriekosta?

Pohjois-satakuntalainen liekkiö-perinne on eronnut muista surmattuihin lapsiin liittyvistä käsityksistä siten, että liekkiö on ikään kuin persoonaton lapsivainaja. Lapsenmurhamyyteissä kummittelee usein joku tietty lapsi, ihtiriekko, joka ilmaisee itsensä valitsemalleen henkilölle saadakseen sielulleen rauhan. Liekkiö ei sen sijaan vaikuta olevan pelastamassa sieluaan, vaan pelkästään kummittelevan metsässä. Joskus liekkiöön liitettiin myös demonisia piirteitä.

Mitä olentoja liekkiö-nimellä on kutsuttu kansanperinteessä?

Liekkiö-nimeä käytettiin kansanperinteessä monenlaisista eri olennoista. Yhteistä niille oli yhteys metsämaahan ja käsitys jonkinlaiseksi vainajahengeksi, joskus jopa metsänhaltijana. Kerrotaan, että liekkiö joskus varoitti metsässä nukkuvaa kohta kaatuvasta puusta. Tämä selittää ehkä sen, miksi Agricola esitti sen puiden ja ruohojen haltijana – monet haltijat miellettiin vainajahengiksi, joita lepyteltiin ja joille uhrattiin. Samalla tavoin kuin liekkiö, myös kakkiainen oli kansanuskon mukaan pieni ja lähinnä häiritsevä olento, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen.

Ganander nimeää yhden myyttisistä Kalevanpojista Liekiöiseksi. Ei ole tiedossa, liittyykö tämä muutoin kuin nimensä puolesta kummitus-liekkiöön.

Liekkiö esiintyy myös vanhoissa raamatunkäännöksissä nimenä huutavalle pahalle hengelle. Vuoden 1642 Biblia kääntää Jesajan kirjan Edomin tuhoa käsittelevän kohdan niin, että yhden liekkiön pitää toista huutaman, ja vuoden 1776 Biblia mainitsee liekkiön samalla tavalla. Vuoden 1992 kirkkoraamattu puhuu kohdassa enää villivuohista, jotka toisiaan kutsuvat.