Inkoon historia rannikolla ja rantatien varrella

Missä Inkoo sijaitsee ja mihin se rajoittuu?

Inkoo on Suomen kunta Länsi-Uudellamaalla, Helsingistä noin 55 kilometriä länteen. Se on rannikkokunta, joka rajoittuu lännessä Raaseporiin, pohjoisessa Lohjaan ja idässä Siuntioon. Kirkkonummen kanssa Inkoolla on rajaa pienillä saarilla ja merellä, ja yhteys Kirkkonummeen kuuluu siis myös saariston ja meren puolelle.

Vanhimmat todisteet ihmisasutuksesta Inkoon alueella ovat noin 10 000 vuoden takaa, ajalta jolloin Suomusjärven mesoliittinen kulttuuri asutti suurinta osaa Suomen alueista, mukaan lukien Inkoota. Vanhimmat kivikautiset asuinpaikat sijaitsevat aivan Lohjanharjun kupeessa, silloisella merenrannalla, 40–45 metriä nykymerenpintaa korkeammalla.

Inkoosta tunnetaan parisenkymmentä kivikautista asuinpaikkaa. Niissä voidaan nähdä selkeä asutusjatkumo läpi kivikauden, aina pronssikauteen 1500–200 eaa. Rannikon ja sisämaan rajalla kulkenut asutus jätti jälkensä korkealle vanhalle rantaviivalle, josta maankohoamisen myötä tuli osa nykyistä maisemaa.

Inkoo on ollut tärkeä pysähtymispaikka matkailijoille, ja Suuri rantatie kulki keskiajalla Inkoon kirkon vierestä. Vanha maareitti liittyy samaan kulkuyhteyksien ketjuun, jota Kuninkaantiekin edustaa. Nykyisin Inkoon läpi kulkee Suomen vilkkain vesiväylä, ja paikka on tunnettu erityisesti rannikkovesien kulkijoiden keskuudessa.

Mitä pronssikauden jäännöksiä Inkoosta löytyy?

Pronssikausi toi mukanaan esihistorian ajan ihmisen tekemät ensimmäiset maamerkit: hautaröykkiöt, joita kutsutaan hiidenkiukaiksi. Niitä löytyy Inkoosta runsaasti, viitisenkymmentä tunnettua, mutta ne ovat kooltaan vaatimattomia, jos niitä verrataan esimerkiksi naapurikunta Raaseporissa oleviin. Tämä saattaa kertoa Inkoossa asuneiden yhteisöjen pienuudesta ja vähäisestä statuksesta.

Asutuksen jäljet jatkuvat Inkoossa läpi pronssikauden, mutta rautakauden alkaessa 200 eaa. elämisen merkit loppuvat, kuten loppuvat koko etelärannikolla Inkoosta aina Suomen itärajalle. Näin alkaa lähes 1 400 vuoden ajanjakso, jolta ei ole löydetty merkkejä ihmisasutuksesta. Siitepölyanalyysien perusteella alueella on kuitenkin ollut pysyvää asutusta 680-luvulta lähtien.

Kansanuskon ja perimätiedon piiriin kuuluvat hiidenkiukaat ovat saaneet nimensä myöhemmästä kansanomaisesta selityksestä, mutta muinaisjäännöksinä ne kertovat ennen kaikkea pronssikauden ihmisten tavasta merkitä paikkoja. Inkoon röykkiöiden vaatimaton koko tekee niistä hillittyjä muistomerkkejä laajemman rannikon rinnalla.

Mistä Inkoon nimi on peräisin ja milloin se mainitaan ensimmäisen kerran?

Keskiajalla Inkoo sai uutta väestöä ristiretkiä seuranneen ruotsalaisten kolonisaation myötä. Pitäjän nimi mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1335, jolloin sitä kutsuttiin nimillä Inghaa, Inga ja Ingo. Nimen alkuperästä kerrotaan usein kansanetymologinen selitys, jonka mukaan nimeämisessä olisi käytetty samaa periaatetta kuin Siuntiossakin, mutta Inkoonjoen vähäpätöisyyden vuoksi se olisi saanut nimekseen ingen å, ei mikään joki. Tämä selitys on kansanomainen, ei tutkimukseen perustuva totuus.

Suomalainen paikannimikirja selittää nimen alkuperän tieteellisten tutkimusten perusteella yhdysnimenä Ingå, joka on muodostettu keskiajalla tavallisesta muinaisruotsalaisesta miehennimestä Inge ja ruotsin sanasta å, joki. Nimi tarkoitti ehkä ensin jokea, sitten sen varrelle syntynyttä asutusta. Inge oli kenties keskeinen henkilö ruotsalaisten asuttaessa kyseisen joen suistoa. Jotta joen nimi erottuisi asutuksen nimestä, ensin mainittuun lisättiin uudestaan lajia ilmaiseva sana å: Ingå å.

Saulo Kepsu on puolestaan pitänyt asutusnimeä ensisijaisena: Inkoon kirkonseudulla sijainnut vanha ruotsalaiskylä *Ingeby olisi antanut aiheen joennimeen ja sittemmin pitäjännimeen Ingå. Inkoon kirkon vanhimman osan arvellaan olevan peräisin jo 1200-luvun lopulta. Sen jälkeen sitä on laajennettu ainakin 1300-luvulla.

Mitä Fagervikin ruukissa tapahtui ja miten kunta muuttui?

Vuonna 1646 tukholmalainen Carl Billsten vanhempi perusti Fagervikiin masuunin, jonka rautamalmi tuotiin Ruotsista. Isonvihan jälkeen 1700-luvun alussa rautaruukki oli ehtinyt rappeutua, mutta elpyi jälleen, kun sen ostivat Hisingsin veljekset. Sen yhteyteen rakennettiin 1730-luvulla kirkko sekä 1770-luvulla yksi Suomen ensimmäisistä ja merkittävimmistä rokokootyylisistä kartanoista. Ruukin ympärille muodostui pieni yhteiskunta työläisasuntoineen.

Suomen siirryttyä Venäjän hallintaan vuonna 1809 alkoi ruukin alamäki. 1820-luvulla lopetettiin rautapellin valmistus ja 1850-luvulla masuunin käyttö. Lopullisesti ruukki lakkautettiin vuonna 1902. Sitä on restauroitu 1980-luvulla.

Hangon ja Hyvinkään välinen rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1873. Rata sivusi Inkoon luoteisosaa ja lähin asema oli Mustio. Ennen junaa henkilöliikenne tapahtui höyrylaivoilla, jotka liikennöivät Helsinkiin ja takaisin kolmesti viikossa. Suuntaansa matka kesti viisi tuntia. Helsingin ja Karjaan välinen rantarata valmistui vuonna 1903, jolloin inkoolaisten liikenneyhteydet paranivat entisestään. Helsinkiin pääsi nopeimmillaan tunnissa ja 31 minuutissa, kolme kertaa päivässä. Inkoon aseman lisäksi juna pysähtyi myös Tähtelässä ja Päivölässä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi luovutti rauhanehtojen mukaisesti Porkkalan alueen Neuvostoliitolle 50 vuodeksi. Siihen kuului myös lähes kokonaan silloinen Degerbyn kunta ja osa Inkoon kuntaa. Alue tyhjennettiin kymmenessä päivässä. Se saatiin takaisin jo 1956, mutta sinä aikana se oli ehtinyt muuttua lähes tunnistamattomaksi. Pian palautuksen jälkeen Degerby liitettiin osaksi Inkoota. Inkoon kunta muuttui yksikielisesti ruotsinkielisestä kaksikieliseksi vuonna 1963.

Nykyään Inkoo on kasvava kunta. Se kuuluu Helsingin työssäkäyntialueeseen ja saa myös osansa Helsingin seudun kasvusta. Kuntaan muuttavat ihmiset ovat lähinnä suomenkielisiä, ja aiemmin täysin ruotsinkielisen kunnan kielisuhteet ovat jo pitkään olleet tasoittumassa. Inkoon seurakunta on kaksikielinen, ja se kuuluu Porvoon hiippakuntaan.