Pälkäneen rauniokirkko – Pyhän Mikaelin kirkon vaiheet

Missä Pälkäneen rauniokirkko sijaitsee?

Pälkäneen rauniokirkko sijaitsee Pälkäneen kirkonkylässä Onkkaalassa. Keskiaikaisen kirkon paikka on maisemallisesti keskeinen: rakennus seisoo peltoaukean keskellä valtatien 12 varrella. Pyhän Mikaelin kirkoksi kutsuttu raunio kuuluu Pälkäneen pitäjänkeskuksen valtakunnallisesti merkittävään rakennettuun kulttuuriympäristöön. Sitä ympäröivä alue on myös maakunnallisesti arvokasta maisemaa.

Kirkon ympäristö liittyy läheisesti Pälkäneen historiaan. Pitäjän keskus sijaitsi 1800-luvulle saakka rauniokirkkoa ympäröivillä Epaalan–Kuulialan viljelytasangoilla, vanhan talvitien varrella. Maakaupan vapautumisen jälkeen keskusta siirtyi 1800-luvulla nykyiselle paikalleen Onkkaalaan. Kirkon ympärillä oleva viljelymaisema oli siis pitkään myös pitäjän keskuksen ympäristöä.

Rauniokirkko ei ole jäänyt pelkäksi menneisyyden muistomerkiksi. Kirkollisia tilaisuuksia siellä on pidetty 1920-luvulta lähtien. Nykyisin se on suosittu vihkikirkko, ja siellä järjestetään myös muita juhlia sekä jumalanpalveluksia. Käytön jatkuminen on kuitenkin edellyttänyt korjauksia: rakennus on ollut välillä turvallisuussyistä suljettuna, ja tilaisuuksia on jouduttu pitämään muurien ulkopuolella.

Milloin Pälkäneen rauniokirkko rakennettiin ja kenelle se omistettiin?

Pyhän Mikaelin kirkko suunniteltiin ja rakennettiin todennäköisesti vuosien 1495 ja 1505 välisenä aikana. Se perustettiin katoliseksi kirkoksi ja omistettiin arkkienkeli Mikaelille. Rakentamisen ajankohta on arvio, eikä paikalla mahdollisesti olleen aikaisemman kirkkorakennuksen vaiheita tunneta varmasti.

Ennen kivikirkkoa paikalla oletetaan sijainneen puinen kappeli tai kirkko. Hautapaikkana alue näyttää olleen käytössä vielä kauemmin: kirkon paikalla on ilmeisesti ollut pakanallinen kalmisto rautakauden loppupuolelta lähtien. Kaivauksissa on löydetty sekä kivikirkkoa vanhempia keskiaikaisia hautoja että merkkejä rautakautisista hautauksista. Kaikki alueen hautaukset eivät siten liity nykyisen kivikirkon käyttöaikaan.

Uskonpuhdistus muutti kirkon sisätiloja 1500-luvulla. Pyhimysten kuvat poistettiin, ja kirkkoon tulivat saarnastuoli, penkit ja parvekkeet. Ulkokuori säilyi pääosin ennallaan. Kirkossa sijainneet Pyhää Lauria ja Pyhää Olavia esittävät puuveistokset ovat nykyisin Kansallismuseossa. Katolisen kirkon esineistöstä on näin säilynyt osia, vaikka rakennuksen sisustus muuttui uskonpuhdistuksen myötä.

Miksi kirkko hylättiin ja katto sortui?

Kirkon vaiheisiin kuului sekä ryöstö että vähitellen pahentuneita rakennevaurioita. Isonvihan aikana, Kostianvirran taistelun yhteydessä, kirkko ryöstettiin lähes kokonaan. Myöhemmin sen käyttöä vaikeutti rakennuspaikan maaperä: kirkko oli perustettu hiekkamaalle, ja 1740-luvulla perustukset alkoivat pettää.

Vauriot näkyivät seinissä halkeamina. Myös toisen päädyn alttaritaulu vajosi. Rakennus ei silti poistunut käytöstä heti ongelmien ilmaannuttua, vaan ratkaiseva muutos tuli uuden kirkon valmistuessa. Vanha kirkko hylättiin vuonna 1839, kun Pälkäneen uusi kirkko oli valmis.

Katto sortui joulukuun 3. päivänä 1890 raivonneessa myrskyssä. Seuraavana vuonna seurakuntalaiset purkivat jäljellä olleet puuosat. Rauniovaiheeseen liittyi näin kaksi eri tapahtumaa: ensin kirkollisen käytön päättyminen ja vasta myöhemmin katon menetys. Muurien säilyminen vaati tämän jälkeen toistuvia korjauksia. Ensimmäisiä laajempia kunnostustoimia tehtiin vuosina 1902–1904 Muinaismuistoyhdistyksen ja seurakunnan kustannuksella, mutta työt keskeytyivät kustannusarvion ylityttyä.

Miten rauniokirkon muureja on tuettu ja tutkittu?

Vuodesta 1917 lähtien rauniokirkon tutkimuksista ja korjauksista vastasi Muinaistieteellinen Toimikunta, Museoviraston edeltäjä. Rahoitusta saatiin myöhemminkin seurakunnalta ja muista paikallisista lähteistä. Vuonna 1923 kirkon sisällä kasvaneet puut raivattiin, pohja tasoitettiin ja ikkunoihin asetettiin piikkilankaesteet.

Korjauksia jatkettiin vuosikymmenestä toiseen. Vuonna 1932 tuettiin kallistuneita kuoripäädyn ja asehuoneen seiniä sekä korjattiin sisäseiniä ja aukkoja. Vuonna 1952 kaatumassa ollut seinä tuettiin rautatangoin. Sakasti katettiin vuonna 1967, ja seuraavina vuosina kunnostettiin muurinharjoja sekä oikaistiin asehuoneen päätyä.

Vuosina 1988–1994 vahvistettiin muureja, restauroitiin tiilirakenteita ja rakennettiin pintavesien poistojärjestelmä. Vedenpoistotyöhön liittyi arkeologinen kaivaus vuonna 1992. Perustusmaan ominaisuuksia tutkittiin vuonna 1996, ja länsipäädyn halkeamien vuoksi perustuksia selvitettiin kaivauksin vuonna 1998.

Kesällä 1999 raunio todettiin yleisölle vaaralliseksi ja suljettiin. Vuonna 2003 länsipäädyn ja asehuoneen perustuksia tuettiin betonianturoilla ja tehtiin töiden vaatimat pelastuskaivaukset. Asehuoneen päädyn yläosan oikaisun jälkeen käyttökielto poistettiin syksyllä 2004. Myöhemmin uusittiin sakastin katto, korjattiin länsipäädyn oviaukko ja vahvistettiin asehuoneen perustuksia tulevaa kattamista varten.

Miten rauniokirkko sai lasikaton?

Vuonna 2002 perustetun Pälkäneen Vanhankirkon Suojeluyhdistyksen tavoitteena oli estää kirkon tuhoutuminen ja mahdollisesti rakentaa sille uusi katto. Herätteen antoi vuonna 1997 palaneen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennus. Yhdistys aloitti kesällä 2003 kaivaukset ja perustusten vahvistamisen Alfred Kordelinin säätiön avustuksella.

Suojeluyhdistys ja Tampereen teknillisen yliopiston terässtudio järjestivät vuonna 2005 oppilaskilpailun kattamisideoista. Voittajaksi tuli Mikko Lahikaisen työ ”Viimeinen virsi”. Sen ajatuksena oli suojata muurit koko raunion ylle kohoavalla lasikatteella. Museovirasto oli torjunut kattamisen vuonna 2004, mutta puolsi lasikatetta syksyllä 2015 antamassaan lausunnossa.

Rakennuslupa saatiin huhtikuun 2024 alussa. Tuolloin hanke tarvitsi rahoituksen lisäksi vielä Museoviraston luvan uusien rakenteiden liittämiseen muureihin. Syyskuussa 2024 Euroopan unionin maaseuturahasto myönsi tuen, joka kattoi puolet runsaaksi puoleksi miljoonaksi euroksi arvioiduista rakennuskustannuksista.

Rakennustyöt alkoivat syksyllä 2025 ja valmistuivat lokakuussa 2026. Hanke maksoi 660 000 euroa ja pysyi budjetissa talkootyön ansiosta. Lasikattoa kannattelee puinen runko, joka kiinnittyy seinämuurien päälle valettuun betonianturaan. Katto suojaa rakenteita rapautumiselta ja mahdollistaa ympärivuotisen käytön. Kirkon avajaiset ovat keväällä 2027.

Miksi kirkon pääkallot vietiin Ruotsiin ja palautettiin?

Vuonna 1873 ruotsalainen Retziuksen retkikunta vei kirkolta Tukholmaan tutkimustarkoituksessa 55 sinne haudatun ihmisen pääkallot. Varastetut pääkallot päätyivät myöhemmin Karoliinisen instituutin haltuun. Vuonna 2018 instituutille jätettiin pyyntö niiden palauttamisesta Suomeen. Pääkalloja oli viety Ruotsiin myös muilta hautausmailta.

Alkuvuodesta 2024 kerrottiin palautuksen ja uudelleenhautauksen toteutumisesta. Pääkallot palautettiin Pälkäneelle 20. elokuuta, ja niiden virallisena vastaanottajana oli Suomen valtio. Palautettuja kalloja oli kaikkiaan 82. Niistä 45 voitiin todeta Pälkäneeltä peräisin oleviksi. Alkuperäinen viemismäärä ja varmasti Pälkäneelle yhdistetty palautusmäärä eivät siis ole sama luku.

Palautuksen jälkeen Tampereella toimiva museokeskus Vapriikki otti kalloista näytteitä. Niiden toivotaan antavan tietoa vainajien elinajasta, terveydentilasta ja ruokavaliosta. Pälkäneeltä peräisin olevat 45 kalloa haudattiin uudelleen rauniokirkon kirkkomaahan 8. syyskuuta 2024.

Tilaisuuteen osallistuivat Tampereen piispa Matti Repo sekä tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala. Hautauspaikaksi oli harkittu myös Pälkäneen nykyistä hautausmaata, jonne on aikaisemmin haudattu Museoviraston kaivauksissa löytyneitä vainajien jäänteitä.

Mitä muistomerkkejä rauniokirkon pihalla on ja miten kirkkoa käytetään nykyään?

Kirkkopihalla on kaksi nimettyä muistomerkkiä. Kirjanpainaja Daniel Medelplanin muistomerkki paljastettiin vuonna 1949. Toinen muistomerkki on omistettu Olaus Castreniukselle, joka toimi Pälkäneen kirkkoherrana 1700-luvulla. Se paljastettiin vuonna 1982. Kirkon ympäristössä muistetaan siten myös henkilöitä, joiden vaiheet liittyvät Pälkäneeseen.

Kirkon säilyttäminen ja sen käyttäminen ovat kulkeneet rinnakkain. Kun muurit todettiin vaarallisiksi vuonna 1999, jumalanpalvelukset ja muut tilaisuudet siirrettiin niiden ulkopuolelle. Perustusten vahvistaminen ja asehuoneen päädyn oikaisu mahdollistivat käyttökiellon poistamisen vuonna 2004. Korjaukset eivät siis ole koskeneet vain rakennuksen ulkoasua, vaan myös mahdollisuutta kokoontua sen sisälle.

Nykyiseen käyttöön kuuluvat vihkimiset, muut juhlat ja jumalanpalvelukset. Lasikaton tehtävä on sekä suojata vanhoja rakenteita että mahdollistaa kirkon käyttö ympäri vuoden. Keskiaikainen kirkko, sitä vanhemmat hautaukset, kirkkopihan muistomerkit ja myöhemmät korjausrakenteet kuuluvat kaikki saman paikan eri vaiheisiin. Myös Viipurin maaseurakunnan kirkko on kokenut käyttötarkoituksen muutoksia, sillä dominikaaniluostarin kirkoksi vuonna 1481 rakennettu rakennus toimi uskonpuhdistuksen jälkeen jonkin aikaa viljamakasiinina ennen kunnostamistaan kirkoksi.