Suomen muinaiset kuninkaat – kuka hallitsi Suomea ennen Ruotsin valtaa?

Mistä sana kuningas on peräisin ja milloin se mainitaan ensimmäisen kerran?

Kuningas on vanha itämerensuomalaisten kielten sana, jonka vastine on muinaisgermaaninen sana kuningaz. Lähteiden kirjoitusaikaan Suomella, esimerkiksi nimillä Finnland, Winland, Vinland tai Finnmark, tarkoitettiin usein nykyisen Varsinais-Suomen aluetta. Lähteestä riippuen finn saattoi viitata myös saamelaisiin tai muihin itämerensuomalaisiin heimoihin.

Varhaisin lähde suomalaisten hallitsijasta on muinaisenglanniksi laadittu Widsith-runo, jonka tekijä sai aikaan 500- tai 600-luvulla. Runossa kerrotaan, että Casere hallitsee kreikkalaisia ja Cælic suomalaisia. Cælicin on nähty tarkoittavan Kalevaa, mutta asiasta ei voida olla varmoja. Kalevan lisäksi Widsith saattaa sisältää useita muitakin suomalaisheimojen hallitsijoiden nimiä.

Keitä olivat Fornjótr, Faravid ja muut saagoissa mainitut Suomen kuninkaat?

Tunnetuimpia Suomen kuninkaaksi mainituista myyttisistä henkilöistä on Fornjótr, joka mainitaan muun muassa 1200-luvulla kirjoitetussa Orkneylaisten saagassa sekä islantilaisessa kokoelmassa Flateyjarbókissa. Fornjótrin kerrotaan hallinneen Gothlandia, Finnlandia ja Kvenlandia. Fornjótrin pojanpojanpojanpoika Nórri kuvataan Norjan perustajana, jonka jälkeläinen kuningas Harald Kaunotukka oli.

Egillin saagassa kerrotaan puolestaan kveenien kuninkaasta Faravidista, joka liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa ja kävi sotaa karjalaisia vastaan kolmensataa miehen sotajoukolla. Faravid on muinaisnorjankielinen nimi, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi ”Kaukomielen” tai ”Kaukamoisen” kaltaisesta suomenkielisestä nimestä. Saaga sijoittaa Faravidin yhteyteen 800-luvulle, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan todennäköisempi elinvuosisata olisi 1100-luku.

Hálfdan Eysteinninpojan saagan tarinassa mainitaan suomalaiskuninkaat Fidr, Flóki ja Grímr, jotka ovat taikakeinoja käyttäviä velhoja, galdramenn. Eddarunossa Völundrin laulu sepän kerrotaan olevan sekä finnikuninkaan poika että haltijoiden kuningas – taruston hahmo, joka tuo mieleen Kalevanpojan kaltaiset voimahahmot.

Mitä Saxo Grammaticus ja muinaisnorjalaiset runot kertovat Suomen kuninkaista?

Tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus käsittelee Suomea ja suomalaisia teoksessaan Gesta Danorum, joka julkaistiin noin vuonna 1186. Suomen kuninkaiksi hän mainitsee Rostiophuksen, Motulin, Sumblin sekä Gusoniksin, joka oli Suomen lisäksi myös Bjarmian kuningas. Teoksessa kerrotaan tanskalaisen kuningas Ragnar Lothbrokin taistelleen pohjoisessa huonolla menestyksellä suomalaiskuningasta Matulia vastaan.

Vanhaa skaldirunoa Ynglingatalia säveltäneet runoilijat kertovat Uppsalan hallitsijoiden Agnin ja Vanlandin menneen naimisiin suomalaisten kuninkaantyttärien Skjalfin ja Drifan kanssa. Samankaltainen teema toistuu Saxon kirjoituksissa, joissa kuninkaita kosiskellaan tyttärien puolesta. Saxon kirjoitusten ja muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kuitenkin kyseenalaistettu.

Kuka oli Rapolan Kuningas ja onko Suomella ollut todellisia kuninkaita?

Vuonna 1340 kirkonkiroukseen julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa veronmaksun laiminlyönnin vuoksi. Heidän joukossaan oli henkilö nimeltä Cuningas de Rapalum, Rapolan Kuningas. Nimen on ajateltu viittaavan muinaishämäläiseen päällikköperinteeseen, mutta Kuningas tunnettiin keskiajalla myös henkilö- ja kutsumanimenä, joten se oli luultavasti kutsumanimi. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli luultavasti lautamies, yksi Suomen keskiajan pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä. Kansantarustoissa päällikköhahmot elivät kuitenkin omaa elämäänsä, ja yksi tunnetuimmista on pirkkalaispäällikkö Matti Kurki, josta kerrottiin tarinoita erityisesti Vesilahden ja Pirkkalan ympäristössä.

Vuonna 1438 satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui Davidin kapinan yhteydessä talonpoikien kuninkaaksi. Sana kuningas viittasi talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin vielä kauan myöhemminkin, kuten sanoissa nuottakuningas ja huuhtakuningas. Keskiajan lopulla kuninkuus ei ollut täysin monarkistista vielä Ruotsissakaan: Länsi-Götanmaan lain mukaan kansalaiset valitsivat kuninkaansa, ja viimeinen Moran kivellä seissyt valtakunnan kuningas oli Tanskan Kristian I. Varhaisimmissa kronikoissa Suomi esitettiin silti vanhana kuningaskuntana: Ericus Olai, Sebastian Münster ja Olaus Magnus kuvasivat kaikki Suomen entisenä kuningaskuntana, joka oli sittemmin päätynyt Ruotsin kruunun alle.