Kekri – sadonkorjuun, vainajien ja vaihtuvan vuoden juhla

Milloin kekriä vietetään?

Kekrillä ei alun perin ollut yhtä kalenteriin merkittyä päivää. Juhla alkoi silloin, kun talon tärkeimmät syystyöt oli saatu valmiiksi. Samassakin kylässä eri talot saattoivat siis viettää kekriä eri aikaan. Toisinaan juhla osui jo loppukesään, mutta tavallisin ajankohta oli mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välillä.

Mikkelinpäivä on 29. syyskuuta. Pyhäinpäivä puolestaan on lauantai, joka osuu lokakuun 31. päivän ja marraskuun 6. päivän välille. Kekrin aika sijoittuu siten syksyn töiden päättymiseen ja talven alkamiseen. Kymenlaaksossa kekriä on vietetty usein mikkelinpäivää seuraavana maanantaina.

Pyhäinpäivä vakiintui kekrin ajankohdaksi viimeistään 1800-luvun alussa. Juhlien läheinen yhteys näkyi myös kielessä: kekri saattoi tarkoittaa pyhäinpäivää. Ainakin 1800-luvun lopulla puhuttiin pyhäkekristä ja sitä seuranneesta arkikekristä.

Kekrin ajankohtaa ei siksi voi kuvata vain yhdellä päivämäärällä. Maatalon töihin sidottu juhla ja myöhemmin pyhäinpäivään liittynyt juhla kuuluvat saman perinteen eri vaiheisiin. Vanhastaan kekristä katsottiin alkavan myös talven aika sekä uusi sato- ja karjanhoitovuosi. Syksyn juhla oli samalla vuoden vaihtumisen kohta.

Mitä kekri tarkoittaa ja mistä nimi tulee?

Kekrin juuret ovat eurooppalaisessa maatalouskulttuurissa. Kansanuskossa Kekri eli Köyry oli maan, pellonviljelyn, karjanhoidon ja hedelmällisyyden jumala. Juhlaa vietettiin tämän maanhaltijan kunniaksi. Sadon valmistuminen ja karjan menestyminen kuuluivat siten saman juhlan piiriin.

Vuonna 1551 julkaistussa Mikael Agricolan jumalaluettelossa Kekrin tehtäväksi kuvattiin karjan kasvun lisääminen. Kristfrid Ganander puolestaan selitti vuonna 1789 ilmestyneessä Mythologica fennicassa kekrin tarkoittavan sekä karjaonnen edistäjää että satovuoden lopettajaisjuhlaa. Nimessä kohtasivat siis kansanuskon hahmo ja juhlan ajankohta.

Kekri tunnetaan myös nimillä keyri, köyri, köyry ja kööri. Sana on alun perin itämurteinen, ja sen eri muodoilla on tarkoitettu myös jonkin ajanjakson päättymistä tai viimeiseksi jäänyttä. Toisaalta kekri on voinut merkitä aavetta, mörköä tai pelätiksi pukeutunutta ihmistä.

Sanan alkuperää on yhdistetty vuoden kiertoon. Sillä on vastineita saamelaiskielissä, ja sen kaukaisimman alkuperän arvellaan olevan varhaisessa indoiranilaisessa kielimuodossa. Selityksessä vuoden kiertoa tarkoittaneesta sanasta olisi tullut vuoden pääjuhlan nimi. Alkuperä ei kuitenkaan ole varma, joten sitä on syytä pitää tulkintana eikä yksiselitteisenä tietona.

Mitä kekrillä syötiin ja miten karja ja naurislyhdyt liittyivät juhlaan?

Runsas ruoka oli kekrin keskeisiä asioita. Juhla päätti sadonkorjuun, ja se oli myös karjamarkkinoiden aikaa. Karja tuotiin laitumilta sisälle, ja osa eläimistä teurastettiin talven varalle. Isännät kutsuivat torpparinsa kekriaterialle, sillä uuden sato- ja karjanhoitovuoden alkaminen koski koko talon elämää.

Tyypillinen juhlaruoka oli lammaspaisti. Sitä syötiin kansanuskon mukaisesti maanhaltijan kunniaksi, ja aterialle kutsuttiin myös suvun vainajat. Pöydässä saattoi olla kekripyöryköitä eli lihapyöryköitä, joita oli jatkettu esimerkiksi punajuurella. Myös nauriit kuuluivat ruokaan. Hengille ja tontuillekin tarjottiin syötävää.

Syömiseen ja juomiseen liittyi tulevan sadon turvaamisen ajatus. Kansanuskon mukaan sadon huoleton käyttäminen antoi aihetta odottaa hyvää satoa seuraavanakin vuonna. Runsasta juomista pidettiin eräänlaisena viljauhrina. Liiallisuudellakin oli kuitenkin enteensä: jos ruis seuraavana kesänä lakoontui, sitä selitettiin isännän liiallisella humalalla kekrinä.

Nauriista tehtiin myös lyhtyjä. Nauris oli ollut suomalaisille tärkeä ravintokasvi vuosisatojen ajan, mutta lyhtynä se antoi vain niukasti valoa. Siksi naurislyhtyä kutsuttiin kitupiikiksi. Ruoka ja valaistus liittyivät näin samaan kekriperinteessä käytettyyn kasviin.

Miten kekrillä muistettiin vainajia ja ennustettiin tulevaa vuotta?

Kekrissä oli iloisen juhlimisen rinnalla vakava puoli. Vainajille omistetussa osuudessa piti käyttäytyä hillitysti. Esi-isiä muisteltiin, ja kansanuskon mukaan henget liikkuivat kekrin aikaan maan päällä. Vainajien muistaminen liittyi juhlaan viimeistään 1800-luvulla, mutta sitä ei ole pidetty yksiselitteisesti kekrin alkuperäisenä piirteenä.

Sauna kuului kekrin viettoon, ja juhliminen alkoi yleensä aamusaunalla. Saunomiseen liittyi ajatus siitä, että myös vainajille tai tontuille piti jäädä aikaa kylpeä. Ruokaa ja juomaa ei kuitenkaan nautittu saunassa, vaikka runsas kestitys oli muuten olennainen osa juhlaa. Myös tontulle tarjottu ruoka kuului kekrin kansanuskoon.

Vuoden vaihtumista pidettiin siirtymätilana, jolloin tulevaisuudesta saattoi kansanuskon mukaan saada tietoa. Oikealla hetkellä toimimisen ajateltiin jopa vaikuttavan tulevaan. Erityisen merkityksellisenä pidettiin juhlapyhän keskiyön seutua.

Yhdessä ennustustavassa katsottiin pimeästä ulkoa valaistun huoneen ikkunaan. Jos joku sisällä olevista näytti päättömältä, se tulkittiin hänen kuolemansa enteeksi tulevana vuonna. Kekrinä valettiin myös tinaa ja ennustettiin sen muodoista. Tapa siirtyi myöhemmin nykyisen uudenvuoden viettoon. Nämä olivat uskomuksia tulevaisuuden näkemisestä, eivät tietoa tulevista tapahtumista.

Mikä kekripukki on ja miten kekriä kierrettiin?

Kekrin toisena päivänä lähdettiin kekriä kiertämään. Kylissä liikkui naamioituneita seurueita, joissa oli kekripukkeja ja kekrittäriä. Asuina käytettiin naamareita, olkia ja nurin käännettyjä turkkeja. Kansanperinteessä hahmoja kuvattiin manalasta tulleiksi, mutta talojen ovilla kiersivät naamioituneet juhlijat.

Kekripukista tehtiin sarvekas ja pelottavan näköinen. Karhuntaljan tai muun vastaavan peitteen alla saattoi kulkea kaksi miestä. Kauhat toimivat sarvina, kirves kuonona ja pitkä varsiluuta häntänä. Kulkueessa saattoi olla myös Kylän Kaisa, joksi puettiin kylän pisin tai komein mies. Hänen tehtävänään oli vartioida pukkia.

Ovelle tultua kysyttiin: ”Kekriä vai uunia?!” Seurue vaati ruokaa ja juomaa sekä uhkasi muuten särkeä tai kaataa talon uunin. Kestityksen vaatiminen oli näin osa juhlan uhmakasta kiertämisperinnettä. Pukki saattoi vierailla vielä nuutinpäivänäkin, jolloin sitä kutsuttiin nuuttipukiksi.

Kekrinä tavalliset roolit saattoivat kääntyä päälaelleen: miehet pukeutuivat naisiksi ja naiset miehiksi. Paikoin poltettiin kekritulia haltioiden houkuttelemiseksi. Tulilla myös tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Kekriin liittyi tavallisimmin kaksitoista päivää kestänyt jakoaika, jolloin tehtiin vain välttämättömät työt.

Miten palvelusväki vietti kekriä ja miksi kirkko vastusti juhlaa?

Kekri oli myös työn juhla. Kun syystyöt oli päätetty, laulettiin, leikittiin ja tanssittiin. Palvelusväelle se merkitsi lepoa ja mahdollisuutta vaihtaa taloa. Juhlan jälkeen piiat ja rengit saattoivat lähteä kotiseudulleen vierailulle. Osa palasi loman jälkeen entiseen palveluspaikkaansa, osa aloitti muualla.

Vapaa-ajan pituus ja nimitykset vaihtelivat. Kekristä alkaneesta vapaaviikosta puhuttiin monilla nimillä, kuten kissaviikko, irtaviikko, omaviikko ja römppäviikko. Kekristä muodostui 1800-luvulla palvelusväen läksiäisjuhla, jonka jälkeen vapaata saattoi olla kaksi viikkoa. Talo antoi loma-ajaksi ruoan, ja isäntä saattoi jakaa palkollisille lahjoiksi esimerkiksi vaatetarvikkeita.

Kirkko suhtautui torjuvasti pakanallisiksi katsomiinsa kekritapoihin. Vuoden 1729 piispantarkastuksessa Rautalammilla papistoa kehotettiin neuvomaan seurakuntaa luopumaan taikuudesta. Myös 1600- ja 1700-lukujen oikeuden pöytäkirjoissa käsiteltiin kekrilampaita, joita oli syöty maanhaltijan kunniaksi.

Rangaistusten pelossa juhla-aterioita siirrettiin esimerkiksi navettoihin. Vanhojen tapojen ja kristillisten käytäntöjen suhde ei silti ollut pelkkää kieltämistä. Kansanusko vaikutti kristilliseen juhlaan ja kristilliset tavat kansanuskoon. Kekrin vietto muuttui vähitellen, eikä kristinuskon saapuminen katkaissut aikaisempia tapoja yhdellä kertaa.

Miten kekri väistyi ja palasi vietettäväksi?

Kekri oli vielä 1900-luvun alussa varsinkin Pohjois-Savossa ja Kainuussa paljon joulua suurempi juhla. Teollistuminen ja kaupungistuminen heikensivät kuitenkin maatalouden töihin sidottua perinnettä. Pisimpään kekrin vietto säilyi itäisessä Suomessa. Monet sen tavoista siirtyivät joulun ja nykyisen uudenvuoden yhteyteen.

Yleisen oppivelvollisuuden tulo 1920-luvulla vahvisti joulun asemaa. Kouluissa laulettiin joululauluja, jaettiin kortteja ja pieniä lahjoja sekä tutustuttiin joulukuuseen. Monelle lapselle myös joulupukki tuli ensimmäisen kerran tutuksi koulussa. Kekriperinteitä ei vastaavasti opetettu, ja juhla jäi joulun varjoon.

Kekrin vietto on kuitenkin yleistymässä. Talonpoikaiskulttuurisäätiö on edistänyt juhlaa sekä maalla että kaupungeissa ja kehittänyt uusia viettotapoja. Se on tuottanut kouluille maksutonta opetusmateriaalia sekä järjestänyt lapsille kekripipari- ja askartelupajoja.

Kajaanissa uudempi tapa on kekripukin polttaminen. Pukki poltetaan Kajaaninjoen keskellä kekrimarkkinoiden päätteeksi. Se on eri asia kuin vanha taloissa kiertänyt kekripukki, vaikka nimi yhdistää perinteitä. Kekrin nykyisessä vietossa vanhat sadonkorjuun tavat ja uudet juhlamuodot ovat näin rinnakkain. Juhla ei enää edellytä oman maatilan syystöiden valmistumista.