Peijaiset: karhun kaadon juhlamenot ja kansanusko

Mitä peijaiset olivat?

Peijaiset järjestettiin karhun tai muun ison riistaeläimen kaadon ja kaatajan kunniaksi. Joissakin murteissa sama sana on tarkoittanut myös hautajaisia tai erilaisia pitoja yleensä.

Kansanuskon mukaan rituaalin tarkoitus oli palauttaa saaliiksi saatu eläin uuteen elämään metsästysmaille. Peijaisilla pyrittiin turvaamaan, että metsässä olisi riistaa jatkossakin.

Tällaisia rituaaleja tunnetaan monilta pohjoisilta kansoilta. Itämerensuomalaisten lisäksi niitä on ollut esimerkiksi obinugrilaisilla ja Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkailla.

Taustalla näkyy usko eläimen sielunvaellukseen. Saalista lepytettiin, jotta se haluaisi syntyä uudelleen metsään. Karhun kunniaksi järjestetyt karhunpeijaiset ovat ainoa varmasti nykypäiviin säilynyt perinteinen suomalainen peijaisrituaali.

Aikaisemmin peijaisia ja niitä muistuttavia juhlia on voinut olla muillekin eläimille. Hirviä on voitu peijastaa muinoinkin, mutta nykyiset hirvipeijaiset edustavat uutta perinnettä. Ne ovat lähinnä sosiaalinen tapahtuma, joihin yleensä kutsutaan jahdissa käytettyjen alueiden maanomistajia. Puhekielessä sanalla saatetaan nykyään tarkoittaa mitä erilaisimpia juhlia.

Miksi karhu oli taivaan lahja metsän vieras?

Joillekin suomensukuisille kansoille karhu on ollut jumalan poika, joka on laskettu taivaasta ihmisten käyttöön. Ihmisten tuli kohdella tätä lahjaa erityisellä kunnioituksella.

Suomessakin laulettiin, että karhu oli laskettu kultakorissa ja hopeaköysin taivaalta Otavan eli Ison karhun tähtikuviosta. Kalevalainen runous on säilyttänyt hyviä kuvauksia peijaisten kulusta.

Suomensukuisten sielukäsitys oli alun perin moniosainen. Perimätiedon mukaan eräs uskomus oli, että henki eli elämänvoima asui karhun lihassa ja siirtyi sen syöjiin, kun taas sielu jatkoi vaellustaan.

Jos sielu oli tyytyväinen, se palasi metsään ja syntyi uudelleen tai uudeksi karhuksi. Vaikka karhua pelättiin varsinkin uhkana kotieläimille, sen toivottiin tulevan takaisin, koska siitä sai lihaa, turkiksia ja muutakin.

Karhu saatettiin naittaa vertauskuvallisesti nuoren neidon kanssa. Tarkoitus oli saada karhu tyytyväiseksi, mutta siihen saattoi liittyä myös uskomus karhun ja ihmisen sukulaisuudesta. Toisaalla nuoria naisia nimenomaan kiellettiin osallistumasta peijaispitoihin, ehkä peläten, että karhun liha voisi hedelmöittää naisen. Uskomus ihmisen ja karhun sukulaisuudesta on ollut myös samantapaisia rituaaleja tehneillä Pohjois-Amerikan intiaaneilla.

Mitä varhaiset peijaisten kuvaukset Turusta ja Pohjanmaalta kertovat?

Turun akatemian vihkimisjuhlaa vietettiin 15. heinäkuuta 1640. Mukana olivat Pietari Brahe sekä muu suomalaisylimystö, korkeimmat virkamiehet, ritarit, aateliset ja professorit.

Mukana oli myös piispa Isak Rothovius, joka piti juhlan niin sanotun Suuren Juhlasaarnansa. Hän kuvaili värikkäin sanoin suomalaisten taikauskoisia menoja, joita hän nimitti perkeleen palvelemiseksi. Sairastuessa apua etsittiin hänen mukaansa perkeleeltä.

Rothovius puuttui saarnassaan myös karhuriitteihin. Hänen mukaansa karhua pyytäessään suomalaiset panivat pimeydessä pystyyn pidot, joivat karhun pääkallosta ja murisivat niin kuin karhu murisee, hankkiakseen lisää pyyntionnea. Maininta esitettiin solvausmielessä, ja siinä ennustettiin Suomen siirtymistä korkean kulttuurin piiriin. Tämä oli ensimmäinen kuvaus suomalaisten karhukultista. Rothovius arveli akatemian perustamisen olevan voitto muinaiskulttuuria vastaan. Turku oli siten varhaisen karhukultin kuvauksen näyttämönä.

Christian Salmenius kertoi pohjalaisesta karhunpeijaisriitistä. Hänen mukaansa karhun kallo täytettiin oluella ja ripustettiin puunoksaan. Kallon riippuessa ja juomatippojen noruessa siihen jätetyistä pienistä aukoista väki piti hauskaa, kumarteli karhun päätä tai puhutteli sitä. Tapa kunnioittaa ruumiista irrotettua karhunpäätä ja haudata se suurin ja komein menoin on hänen mukaansa pappien toimenpitein lopetettu.

Miten peijaiset etenivät karhun kaadosta kallohonkaan?

Eri alueilla ja ryhmillä on ollut erilaisia peijaisiin liittyviä tapoja. Yhtäläisyyksiä on kuitenkin paljon.

Kun karhu oli kaadettu, sille uskoteltiin usein laulaen, että tapahtunut oli vahinko. Kalevalan peijaiskuvauksessa karhunkaataja laulaa pian karhun kuoltua sovittelevaan sävyyn ja kertoo karhulle, että hän kuoli vahingossa tai omasta syystään.

Karhu kannettiin juhlakulkueessa siivottuun tupaan, jonne se toivotettiin tervetulleeksi. Peijaisissa karhusta tehtiin ruokaa. Karhun lihaa syötiin, mutta talja ja pääkallo säilyivät kunniavieraina, joille puhuttiin, laulettiin ja tarjottiin ehkä ruokaa ja juomaa.

Karhun kallojen rituaalinen säilyttäminen saattaa olla hyvin vanha toimitus. Se on levinnyt useille pohjoisen luonnonkansoille, ja luolalöytöjen perusteella jo neandertalin ihmisen tiedetään tehneen niin. Oletettavasti taustalla on uskomus, että sielu asuu kallossa.

Peijaisten lopuksi tai jälkeen karhun hampaat irrotettiin ja jaettiin metsästäjille. Kallo ja muut luut vietiin kallohongalle. Kallo nostettiin ylös puuhun oksalle ja laitettiin katsomaan itään, jotta se näkisi auringonnousun. Samaa honkaa käytettiin usein, joten hongassa saattoi olla useiden karhujen kallot. Karhun luut haudattiin puun juurelle. Kallohonka saattoi olla maailmanpuun vertauskuva, ja kallon nostaminen ylös saattoi merkitä karhun sielun nostamista takaisin taivaaseen, josta se oli kerran laskettu. Tällainen puu muistuttaa uhripuuta pyhänä paikkana.

Aikojen kuluessa karhunpeijaisista on karissut mytologiaa ja rituaalit ovat vähentyneet. Joskus peijaiset ovat tarkoittaneet enää yhteistä kokoontumista syömään metsästysporukan kaataman karhun lihaa. Joillakin paikkakunnilla perinne on säilynyt paremmin, ja muistiinmerkittyjen kuvausten ansiosta tiedetään hyvin, miten karhunpeijaisia on ennen vietetty. Nykyään on jälleen järjestetty peijaisia, joissa noudatetaan tarkoituksella vanhoja perinteitä.