Vanajan kirkko – keskiaikainen kivikirkko Hämeenlinnassa

Missä Vanajan kirkko sijaitsee ja milloin se rakennettiin?

Vanajan kirkko sijaitsee nykyisen Hämeenlinnan Vanajan kaupunginosassa. Kirkon ympäristö kuului aiemmin Vanajan kuntaan. Vanaja on Hämeen vanhimpia seurakuntia, ja samalla paikalla on hyvin todennäköisesti ollut puukirkko ennen nykyistä kivirakennusta. Puukirkon olemassaolo ei kuitenkaan ole varma tieto.

Nykyinen kirkko rakennettiin 1490-luvun lopussa ja 1500-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Pohjoispuolen sakastin arvellaan olevan varsinaista kirkkorakennusta vanhempi. Eteläpuolen asehuonetta puolestaan pidetään huomattavasti kirkkorakennusta nuorempana. Rakennuksen eri osat eivät siten välttämättä ole samalta ajalta.

Vanajan kirkko kuuluu Suomen pienimpiin keskiaikaisiin harmaakivikirkkoihin. Kirkkosali on yksilaivainen, kun monet saman aikakauden kirkot ovat kolmilaivaisia. Pienen tilan ylle kohoaa suhteellisen korkea rengas- eli tähtiholvaus. Kirkon mittasuhteissa yhdistyvät siis vähäinen koko ja korkealle nouseva holvi.

Itäpäädyn yläosassa on kaksi kalkkikivistä vaakunataulua. Niistä toinen on tunnistettu Tott-suvun vaakunaksi. Rakennuksen keskiaikaiset piirteet näkyvät näin sekä sen rakenteessa että yksittäisissä koristeissa.

Millaisia kiviä Vanajan kirkon seinissä on ja mitä länsipäädyssä sijaitsee?

Kirkon ulkoasussa erottuvat suuret nurkkakivet ja punatiiliset päätykoristeet. Seinissä on käytetty kookkaita, erivärisiä kivenlohkareita, joista näkyvin kivilaji on vaaleanpunainen graniitti. Kivet on sovitettu paikoilleen niin tarkasti, että niiden väliin on tarvittu erityisen vähän sidosainetta.

Länsipäädystä ulkoneva ulkosaarnastuoli kuuluu Vanajan kirkon tunnusomaisiin piirteisiin. Sinne kuljetaan lehterin alta seinän sisäistä käytävää pitkin. Ulkosaarnastuoli ei ole aivan ainoa laatuaan, sillä vastaava on havaittu myös Janakkalan kirkossa.

Saarnastuolista puhuttiin kirkon ulkopuolelle kokoontuneelle väelle, joka ei ehkä olisi mahtunut sisälle. Nykyisin sitä käytetään alkuperäiseen tarkoitukseensa kirkon heinärippipyhänä.

Alun perin kirkossa oli vain kolme pientä ikkunaa: kaksi eteläseinällä ja yksi kuorin itäpäädyssä. Jumalanpalveluksissa tarvittiin kynttilävaloa. Rakennuksella on arveltu olleen myös puolustuksellista käyttöä, mutta tätä ei voi pitää varmana tietona.

Miten Vanajan kirkon korjaukset muuttivat valoa ja kirkkosalia?

Vanajan kirkossa tehtiin suuria korjauksia vuosina 1681 ja 1789. Huomattavin peruskorjaus toteutettiin 1860-luvulla, jolloin eteläseinän ikkunoita suurennettiin ja pohjoisseinään avattiin kaksi uutta ikkunaa. Muutokset lisäsivät päivänvaloa alun perin hämärään kirkkosaliin.

Vuonna 1884 kirkko rapattiin ulkopuolelta ja kalkittiin sisältä. Vuonna 1910 vanhat penkit myytiin huutokaupalla. Lattian alla olleet haudat oli tyhjennetty jo aiemmin, ja nyt alusta täytettiin soralla. Täytön päälle valettiin betonilattia.

Sisustusta muutettiin jälleen perusteellisesti 1930-luvulla. Kirkkoon tehtiin puulattia, kunnostettu alttarikaappi palautettiin paikalleen ja suuret hautakivet järjestettiin alttarin molemmille puolille. Hautapaasien nykyinen paikka on kuitenkin asehuoneen seinillä.

Sähkölämmitys asennettiin vuonna 1953. Vuoden 1984 korjauksessa sisäsaarnastuoli siirrettiin alkuperäiselle paikalleen eteläseinustalle. Samalla valaistus uusittiin: kristallikruunut poistettiin ja niiden tilalle asennettiin uudet valaisimet. Ulkosaarnastuoli ja kirkkosalin sisäsaarnastuoli ovat siis kaksi eri rakennelmaa.

Mistä Vanajan kirkon alttarikaappi on peräisin ja mitä keskiaikaista esineistöä siellä on?

Kirkon keskeinen sisustusesine on kolmiosainen alttarikaappi, joka valmistettiin 1500-luvulla Antwerpenissä Flanderissa. Suomen muista alttarikaapeista sen erottaa kuvattujen henkilöiden suuri määrä. Kaapin myöhemmät vaiheet kertovat myös siitä, miten suhtautuminen katolisen ajan esineisiin muuttui.

Vuonna 1824 seurakunta päätti poistaa kirkosta kaikki katolisesta ajasta muistuttavat esineet. Alttarikaappi ei mahtunut muiden esineiden mukana asehuoneen vintille. Se maalattiin valkoiseksi ja naulattiin lehterin kaiteeseen. Kunnostus alkoi vuonna 1924 ja valmistui vuonna 1933. Restauroinnin teki kuvanveistäjä Johann Friedl.

Alun perin kirkossa ei ollut penkkejä, vaan eri pyhimyksille omistettuja alttareita. Ne poistettiin uskonpuhdistuksen yhteydessä. Kirkossa on kaksitoista maalattua vihkimäristiä, mutta Hattulan Pyhän Ristin kirkon kaltaisia seinämaalauksia sieltä ei ole löytynyt.

Vuoden 1984 korjauksissa paljastui muutamia 1700-luvun seinäkirjoituksia. Eteläseinän katonrajassa on vuosiluku 1769 ja viittaus Matteuksen evankeliumiin. Itäistä päätyikkunaa avattaessa löytyi ruotsinkielinen katkelma Aamoksen kirjasta.

Eteläseinällä on R. W. Ekmanin maalaama alttaritaulu Jeesuksen kirkastumisesta. J. F. Lönnholtz lahjoitti sen 1860-luvulla. Kirkossa säilyvät iso krusifiksi sekä pyhää Sebastiania ja kahta apostolia esittävät veistokset. Vanajan krusifiksi, 1200-luvulla valmistettu puuveistos, on puolestaan Hämeen linnassa.

Millaiset urut Vanajan kirkossa on ollut ja milloin kellotapuli valmistui?

Kirkon ensimmäinen soitin oli J. F. Lönnholtzin vuonna 1875 lahjoittama urkuharmoni. Vuonna 1895 seurakunta osti Tuusulan kirkon vanhat urut. Ne korvattiin jo vuonna 1904 B. A. Thulén rakentamilla uruilla, joissa oli kolmetoista äänikertaa ja kaksi sormiota.

Vuonna 1959 kirkkoon saatiin Kangasalan urkutehtaan valmistamat 18-äänikertaiset urut. Ne myytiin vuonna 1988 Lahden rauhanyhdistykselle. Nykyiset urut ovat Kangasalan urkurakentamon vuonna 1988 rakentamat 22-äänikertaiset barokkityyliset urut.

Nykyinen kellotapuli valmistui vuonna 1895 arkkitehti Josef Stenbäckin suunnitelman mukaan. Rakennusurakasta vastasi tamperelainen rakennusmestari Th. Schreck. Tapulin perusta on harmaagraniittia, yläosa rapattu ja terävä katto mustaksi maalattua peltiä.

Aiempi puutapuli sijaitsi tien toisella puolella. Sen arvellaan olleen noin 1600-luvulta, ja sitä käytettiin myös pitäjän viljavarastona. Nykyisen tapulin paikalla oli tuolloin eteishuone, jonka kautta kuljettiin kirkkopihaan ja kirkkomaalle.

Tapulissa on kaksi vanhaa kirkonkelloa. Pikkukellon valoi Gerh. Meyer Tukholmassa vuonna 1745. Isokello valettiin Maalahdessa vuonna 1847. Sen kyljessä mainitaan Vanajan emäpitäjä sekä kirkkoherra ja tähtimies M. Churberg.

Miten Vanajan kirkkoon haudattiin ja miten kirkkomaa laajeni?

Vanajan kirkossa vainajia haudattiin aluksi kirkkosalin lattian alle. Kirkkoon hautaaminen oli kallista ja tapahtui usein talolle varattuun sukuhautaan. Vähävaraisia haudattiin kirkon ulkopuolisiin yhteishautoihin ilman nimeä tai muistokiveä.

Useimmat lattianalaiset haudat rakennettiin hirsistä. Osa oli kuitenkin kivellä vuorattuja kammioita, joiden päälle asetettiin raskas kivipaasi. Vanajan kirkossa on säilynyt kolme tällaista hautakiveä.

Yksi liittyy Harvialan kartanon väkeen ja Matti Lassenpoika Kruusiin. Toinen on Katisten kartanon omistajan, nimismies Fuldan ja hänen puolisonsa hautakivi vuodelta 1687. Kolmas kuuluu Nukarin ratsutilan perhehautaan vuodelta 1766. Nykyisin paadet ovat asehuoneen seinillä.

Kirkkomaa oli aluksi vain muutaman aarin kokoinen. Kun kirkon sisälle hautaaminen päättyi 1700-luvun lopulla, hautausmaahan liitettiin puolen hehtaarin alue. Myöhemmin uusi hautausmaa perustettiin myös tien toiselle puolelle. Sankarihautausmaan muistomerkin suunnitteli Einari Teräsvirta, ja se paljastettiin 10. heinäkuuta 1949.

Oliko Vanajan kirkko saarella?

Vanajan kirkon ympäristön on monissa teoksissa kerrottu olleen saari, joka yhdistyi mantereeseen Vanajaveden järvenlaskussa vuonna 1857. Saaresta on käytetty nimiä Vanajansaari, Vana(j)ansalo ja Kirkkosaari. Väite ei kuitenkaan saa tukea tuota ajankohtaa vanhemmista asiakirjoista tai kartoista.

Varhaisin tunnettu maininta saariteoriasta on Axel Heikelin vuonna 1878 julkaisemassa tieteellisessä kirjoituksessa. Hänen tietonsa saattoi tulla vanajalaiselta kansakoulunopettajalta Kaarle Viktor Saariselta. Tiedon alkuperä jää siis epävarmaksi.

Historiallista vedenkorkeutta koskevat tiedot viittaavat siihen, että kirkko on saattanut joutua veden ympäröimäksi korkeimpien kevättulvien aikana. Tämä on eri asia kuin pysyvä sijainti saaressa. Vanajan kirkon saarimenneisyyttä ei siksi pidä esittää varmana historiallisena tapahtumana. Vesistöjen läheisyys on muutenkin yhdistävä tekijä monille Suomen kirkoille, kuten Puruveden rannalla sijaitsevalle Kerimäen kirkolle, joka on maailman suurin puukirkko.