Keminmaan vanha kirkko – Pyhän Mikaelin harmaakivikirkko

Miksi Keminmaan vanha kirkko rakennettiin?

Keminmaan seurakunta perustettiin Pedersören kappeliseurakunnaksi 1320-luvulla. Seudun pysyvä asutus oli vähäistä, joten perustamisen taustalla olivat valtapoliittiset syyt. Perämeren itärannikko oli jo 1200-luvulta lähtien ollut Ruotsin ja Novgorodin kiinnostuksen kohteena.

Seurakunnan ensimmäiset kirkot sijaitsivat kolme kilometriä etelämpänä Jokisuun Valmarinniemessä. Alueelta on löydetty kahden puukirkon jäännökset, joista vanhempi rakennettiin 1300-luvun alkupuolella ja toinen 1431. Nykyisen kivikirkon paikalle rakennettiin puukirkko 1400-luvun jälkipuoliskolla.

Johannes Messeniuksen mukaan venäläiset polttivat sen 1517, joten kivikirkkoa on saattanut edeltää kaksi puukirkkoa. Vanhemmat lähteet ilmoittavat kivikirkon rakentamisajankohdaksi 1520, mutta vuosirengasajoituksen mukaan runkohuone muurattiin vasta 1550-luvun alussa.

Kirkko on valmistunut juuri ennen uskonpuhdistusta, joten myös Keminmaan kirkko jäi kesken. Rakentamatta jäivät ainakin alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneet runkohuoneen ja sakastin tiiliholvit. Ei ole myöskään varmuutta, ehdittiinkö sitä milloinkaan vihkiä katoliseksi kirkoksi.

Keminmaan kirkko oli keskiaikaisen Turun hiippakunnan pohjoisin kivikirkko, sillä parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Alatornion kirkko kuului Uppsalan hiippakuntaan. Suomen puolella Keminmaata lähin on vasta yli 200 kilometrin päässä Kaarlelassa. Keminmaa ympäristöineen on osa Kemijoen jokivarsiasutuksen kulttuurimaisemaa.

Miksi Keminmaan vanha kirkko jäi pois käytöstä?

1600-luvun lopussa kirkkoon tehtiin laajoja kunnostuksia, mutta seuraavan vuosisadan puolivälissä sen ylläpidosta luovuttiin lähes kokonaan. 1780-luvulla kirkko kävi liian pieneksi kasvaneelle seurakunnalle ja sen vakituisesta käytöstä luovuttiin. Samalla tehtiin suunnitelma kirkon laajentamisesta ristikirkoksi.

Hanke raukesi, kun syntyi päätös uuden kirkon rakentamisesta. Uuden kirkon valmistumisen 1799 jälkeen vanhaa käytettiin vielä hautapaikkana ja myöhemmin varastona 1900-luvulle saakka.

Vuonna 1896 kirkossa vieraili Muinaistieteellisen toimikunnan taidehistoriallinen retkikunta, johon kuuluivat Emil Nervander, Emil Wikström ja Armas Lindgren. Kirkon huonoon kuntoon kiinnitti huomiota muun muassa piispa J. R. Forsman vuonna 1903 tekemässään piispantarkastuksessa.

Pahoin rapistuneen kirkon restaurointi aloitettiin vuosina 1924–1925. Töitä jatkettiin 1932 valtionarkeologi Juhani Rinteen suunnitelmien pohjalta korjaamalla kirkon lattiaa ja asentamalla kirkkosaliin uudet penkit ja esiintymiskorokkeet kesäjuhlia varten. Vuosina 1937–1939 restauroitiin koristemaalauksia, ja 1955–1957 tehtiin konservaattori Thorvald Lindquistin johdolla peruskorjaus, jonka yhteydessä sisustus uusittiin. Korjaustöitä tehtiin jälleen vuosina 1975–1976, ja 2018 kunnostettiin kirkon kattorakenteita sekä päätymuureja.

Millainen Keminmaan vanha kirkko on rakennuksena?

Keminmaan kirkko kuuluu muiden Pohjanmaan kirkkojen tavoin Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen nuorimpaan eli kolmanteen sukupolveen. Kirkko on säilynyt hyvin alkuperäisessä asussaan, koska sitä ei ole laajennettu ja se oli myös pitkään käyttämättömänä.

Kirkon runkohuone on ulkomitoiltaan noin 21,5×13,5 metriä. Keskiaikaiset kattotuolit ovat harvinaiset, sillä vastaavia on säilynyt vain muutamassa kirkossa. Runkohuoneeseen liittyy jo vuoden 1530 tienoilla valmistunut sakasti sekä 1660-luvulla muurattu asehuone, jota edelsi puurakenteinen eteistila.

Asehuoneen päätykolmio on ilmeisesti vuodelta 1678 ja sisäkaton holvirakenteet vasta 1730-luvun vaihteesta. Asehuoneen vintillä on säilynyt runkohuoneen alkuperäistä paanukattoa. Ulkoseiniä peitti 1660-luvulla tehty rappaus, joka on parhaiten säilynyt runkohuoneen pohjoissivulla.

Itäpääty on noin puoli metriä länsipäätyä alempana, joten kirkko on joko vajonnut tai kyseessä on rakennusaikainen virhe. Myös asehuone on kallistunut, minkä vuoksi sen yhtä kulmaa on tuettu betonipilarilla. Kirkon länsipäädyssä ei poikkeuksellisesti ole sisäänkäyntiä tai ikkunaa. Eteläseinän ja kuorin ikkunat ovat alkuperäiset, mutta pohjoisseinän aukko on laajennettu nykyiseen kokoonsa vuonna 1687.

Sakastin pohjoisikkuna on tehty keskiaikaisen muurikomeron paikalle vuonna 1774. Pohjoisseinän sisällä on vintille johtava portaikko, joka on muurattu umpeen. Kattorakenteista, sisäkatosta ja lattiasta on löydetty lähes 30 puumerkkiä, numeromerkintää tai muuta kaiverrusta. Oven tukkilukko ja metalliosat on taottu vuonna 1669.

Mitä maalauksia Keminmaan vanhassa kirkossa on?

Seinien huonokuntoisista kalkkimaalauksista ainoastaan kuori-ikkunan pieliin maalatut Pietari ja Paavali ovat keskiajalta. 1700-luvun alussa peitetyt maalaukset löydettiin jälleen vuonna 1937. Vuosina 1687–1693 tehdyistä seinämaalauksista on jäljellä vain haalistuneita katkelmia.

Sisäkaton koristemaalaukset kuvaavat Kristuksen kärsimyskertomusta. Niiden hahmoihin on otettu mallia alankomaalaisen Hendrik Goltziuksen kuparipiirroksista. Maalaukset on katosta löytyvän epäselvän vuosiluvun perusteella tehty vuonna 1681 tai 1687. Maalausten tekijästä ei ole varmaa tietoa, mutta ne ovat mahdollisesti Pohjanmaalla vaikuttaneen kirkkomaalarin Lars Galleniuksen tuotantoa. Hän suoritti kirkossa erilaisia maalaustöitä 1680-luvulla ja teki myös Tornion kirkon kattomaalaukset vuonna 1688.

Sisustuksesta lautarakenteinen kattoholvi on valmistunut vuonna 1650. Lehteri rakennettiin 1680-luvulla ja samalla vuosikymmenellä kirkko sai myös penkit, jotka uusittiin jälleen 1731. Kirkkoherra Rungiuksen 1610 lahjoittama saarnastuoli annettiin Rovaniemen kappelikirkkoon ja vaihdettiin kirkkoherra Gabriel Tuderuksen lahjoittamaan vuonna 1678. Kaksi säilynyttä alttarikaappia ovat peräisin edeltäneistä puukirkoista. Kirkon kastemalja ja vihkivesiastia ovat katolilaiselta ajalta.

Lattian alle hautaaminen lopetettiin määräysten mukaisesti 1760-luvulla, mutta tapa aloitettiin uudelleen kirkon autioiduttua, ja sitä jatkettiin aina 1870-luvulle saakka. Ainakin 40 vainajaa on kylmän ja kuivan ilman ansiosta säilynyt hyväkuntoisena.

Tunnetuin on lasikantisessa arkussa makaava muumio, jota perimätieto pitää vuonna 1629 kuolleena kirkkoherra Nikolaus Rungiuksena. Henkilöllisyydestä ei ole täyttä varmuutta, vaan tieto perustuu kansanperinteeseen sekä 1700-luvun alun lähteisiin. Varhaisin maininta muumiosta on vuodelta 1704, ja hieman myöhemmin siitä tuli seurakuntalaisten keskuudessa suosittu nähtävyys. Kansanuskon mukaan sen saamaa huomiota on verrattu katolisen ajan pyhäinjäännöksiin. 1930-luvulla muumio siirrettiin lasikantiseen arkkuun ja sijoitettiin nykyiselle paikalleen avattavan lattialuukun alle.