Muinaissuomalaisten kaikkeuskäsitykset: taivaankansi, maailmanpylväs ja Tuonela

Miltä muinaissuomalaisten taivaankansi ja maailmanpylväs näyttivät?

Kansanuskon mukaan maanpinnan peitti taivaankansi valtavana kupuna. Kantta verrattiin padan pohjaan tai ehkä vielä vanhemmassa käsityksessä saviruukun pohjaan – tällaisia viitteitä on muun muassa saamelaisten uskomuksissa.

Taivaankantta tuki keskeltä Pohjannaulaksi eli Pohjantähdeksi kutsuttu kiintopiste. Ajateltiin, että Pohjantähti oli kuin naula, joka liitti taivaankannen maailmanpylvääseen. Pylväs seisoi äärimmäisessä pohjoisessa ja juurtui maaemään. Erään oletuksen mukaan maailmaa pidettiin varhain suurena telttana, jonka keskellä oleva tukikeppi oli maailmanpylväs. Taivaankannen pyöriminen pylvään akselina sai tähtitaivaan näyttämään liikkuvan. On arveltu, että ihme-esine Sampo saattoi pohjimmiltaan olla sama asia kuin maailmanpylväs.

Taivaalla mainitaan loitsuissa muitakin rakenteita: “ilman ikkunat”, välikattoa merkitsevä “laipio” sekä kaarta tarkoittava “ilman vempele”, jonka päällä taivaalliset olennot joskus istuivat. Joissain loitsuissa ensimmäinen tuli isketään taivaan navalla hopeisen, petäjäisen tai rautaisen rahin päällä – tulen iskennän myyttinen alkuperä sijoittuu siis itse taivaankannen keskiöön.

Missä sijaitsivat Pohjola, lintukoto ja kuolleiden länsi?

Äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella, sijaitsi jättimäinen meripyörre, Kinahmo eli Kurimuksen kurkku. Pyörteen kenties aiheutti maailmanpylvään pyöriminen taivaankannen mukana. Tämä oli myös Tuonen koski, eräs reitti manalaan. Koskessa saattoivat virrata teräaseet – miesten miekat ja kirveet, naisten neulat – jotka satuttivat pahoja vainajia. Pohjoisessa sijaitsi myös Pohjola, ikikylmä maa, josta sairaudet ja monet muut onnettomuudet uskottiin tulevan.

Maailman vastakkaisessa reunassa, taivaan ääressä, oli lintukoto, jonne muuttolinnut asettuivat talveksi. Linnunrata oli reitti, jota pitkin linnut kulkivat lintukotoon ja takaisin. Länsi oli puolestaan onnen maa ja kuolleiden ilmansuunta, sillä aurinkokin “kuoli” sinne päivän päätteeksi. Naapurikansojen mukaan lännessä oli verisurman saaneiden vainajala, josta revontulet olivat lähtöisin. Idästä aurinko puolestaan itää – suunnan nimi juontaa juurensa juuri tähän.

Millainen muinaissuomalaisten alinen ja monikerroksinen maailma oli?

Maan alla eli alisessa sijaitsi kuolleiden asuinsija, Tuonela eli Manala. Se saatettiin kuvitella maailman peilikuvaksi ylösalaisin. Tähän varjomaailmaan pääsi esimerkiksi pohjattomista soista, veden pyörteistä, kivenkoloista ja luolista. Alisen asukkaita olivat mahdollisesti maahiset, jotka saattoivat harhauttaa metsässä kulkevan ihmisen nurinkuriseen maailmaan, metsänpeittoon. Joidenkin ryhmien mukaan toisessa maailmassa eli myös ihmisen kaksoisolento, joka oli kohtalonyhteydessä ihmisen itsensä kanssa.

Taivaankansia kerrottiin usein olevan useita kerroksittain, samoin kuin skandinaavit ja monet muut kansot uskoivat. Myös Tuonelassa saattoi olla useita tasoja. Kerrosten määrästä ei ollut kansanperinteen keräämisen aikaan selvää käsitystä – yhdessäkin loitsussa saatettiin mainita eri määriä, usein kuusi tai yhdeksän.

Mitä muinaissuomalaiset uskoivat tähtitaivaan kohteista?

Kiintotähdet olivat kansanuskon mukaan kiinni taivaankannessa tai olivat reikiä siinä. Aurinko ja Kuu sen sijaan liikkuivat taivaankannen alla irtonaisina “esineinä”. Aurinko, josta käytettiin myös nimiä päivyt ja päivänkehrä, oli ratkaisevan tärkeä elämän, maanviljelyn ja vuodenkierron kannalta, ja sen juhlimiseen liittyi monia tapoja. Omaeräinen päivä-sana on kielissä vanhempi nimitys auringolle kuin vierasperäinen aurinko.

Kuu oli salaperäinen mutta arvostettu taivaankappale, jolla uskottiin olevan vaikutuksia ihmisiin ja luontoon. Kuun vaiheita rinnastettiin monissa kulttuureissa naisten kuukautisiin, ja kuuhun vaikuttivat taruolennot kuten kapeet, kuumet ja rahko. Tähdistä tunnettiin muun muassa Otava, Seulaset eli Väinämöiset, Kalevan miekka sekä Väinämöisen viikate, jonka ilmestyminen syyskesällä merkitsi heinänteon aikaan. Tietäjien kerrotaan saaneen osan mahdistaan katsomalla ja tutkimalla Otavaa ja tähtitaivasta. Myös maailmanloppu kuului suomalaiseen tarustoon, sillä Velisurmaaja-taru sisältää kansanperinteessä harvinaisia maailmanlopun kuvauksia.