Tietäjä – tiedon, loitsujen ja parantamisen taitaja

Mikä tietäjä oli ja mitä häneltä odotettiin?

Tietäjän asema perustui tietoon, jota muilla ei katsottu olevan. Kansanperinteessä hän oli yliluonnollisia voimia käyttävä henkilö, mutta tietäjäksi kutsuttiin myös todellisia ihmisiä. Heidän tärkein tehtävänsä oli usein sairaiden auttaminen. Sama ihminen saattoi tuntea myyttisiä kertomuksia, esittää runoja ja toimia kansanparantajana. Kertomusten tunteminen ja parantaminen eivät siis olleet välttämättä toisistaan erillisiä taitoja.

Tietäjälaitoksella tarkoitetaan suomalaisten ja läheisten itämerensuomalaisten kansojen perinnettä, jossa yhteisö tunnusti tietyt henkilöt tietäjikseen. Kyse oli vakiintuneesta sosiaalisesta asemasta. Tietäjältä odotettiin apua, eikä hänen tehtävänsä ollut vain satunnainen palvelus. Velvollisuuksien vastapainona hänen sanoillaan ja määräyksillään oli huomattava painoarvo, jota saatettiin verrata jopa jumalan sanaan.

Asemaan saattoi kuulua myös poikkeuksellisia vapauksia. Tietäjä sai esimerkiksi mennä pyhälle alueelle, jonne muilla ei ollut lupaa mennä. Hänen tehtävänsä, vaikutusvaltansa ja oikeutensa kuuluivat samaan kokonaisuuteen: yhteisö odotti häneltä tekoja, mutta antoi hänelle myös tavallista enemmän liikkumatilaa. Tietäjä ei siten ollut vain kertomusten taikavoimainen hahmo, vaan myös henkilö, jolla oli tunnustettu paikka yhteisössään.

Mitä tietoa tietäjä tarvitsi toimiakseen?

Monet tietäjät osasivat kalevalaista runoutta, niin taruja kuin loitsujakin. Erityisen tärkeää oli tieto ilmiöiden synnystä. Kansanuskon mukaan olentoa tai ilmiötä voitiin hallita, jos sen alkuperä tunnettiin. Tieto ei tässä käsityksessä ollut pelkkää asian tuntemista, vaan sen uskottiin antavan mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan.

Sairauden parantamisessa tämä saattoi tarkoittaa loitsua, joka sisälsi sairauden synnyttäneen pahan henkiolennon syntysanat. Lausumalla tai laulamalla loitsun tietäjän uskottiin voivan voittaa sairauden. Syntyä koskeva kertomus oli näin osa parannustyötä, ei vain selitys sille, mistä vaiva oli tullut. Myyttisten kertomusten tunteminen saattoi siten liittyä suoraan siihen apuun, jota tietäjältä odotettiin.

Toinen tärkeä tiedon laji olivat luotteet. Niillä tarkoitettiin loitsun erityisiä sanoja, joihin sen voiman uskottiin sisältyvän. Luotteita varjeltiin niin tarkasti, että niistä on säilynyt vain vähän tietoa. Kaikki tietäjän osaaminen ei siis ollut muiden kuultavissa tai opittavissa. Erilaisiin tarpeisiin tunnettiin erilaisia taikoja. Niihin kuului tavallisesti rituaaleja ja loitsimista, usein myös taika-aineiden tai taikaesineiden käyttöä.

Miten tietäjä paransi sairaita?

Kansanuskon maailmassa erilaisilla olennoilla oli omat oikeat paikkansa. Ongelmia syntyi, jos ne joutuivat väärään paikkaan. Tietäjät, noidat ja kansanparantajat toimivat tämän järjestyksen ylläpitäjinä. Parantamisen tarkoituksena oli usein palauttaa häiriintynyt tasapaino siirtämällä olennot sinne, minne niiden katsottiin kuuluvan. Sairautta voitiin siis selittää sekä jonkin puuttumisella että jonkin vieraan läsnäololla.

Ihmisen uskottiin voivan sairastua, jos hänestä lähti häneen kuuluvia sieluolentoja. Toisaalta sairauden saattoi kansanuskon mukaan aiheuttaa se, että ihmiseen tuli ympäristön haltijaolentojen väkiä, jotka eivät kuuluneet häneen. Parantajan tehtävä oli näissä käsityksissä palauttaa oikea järjestys. Loitsut ja rituaalit liittyivät siten siihen, millaiseksi ihmisen ja ympäristön välinen suhde ymmärrettiin.

Tietäjällä ja noidalla tarkoitettiin pitkälti samanlaisia toimijoita, mutta kristinusko leimasi etenkin noidat pahoiksi. Myös muut nimitykset kertovat tehtävien ja maineen vaihtelusta. Runo tarkoitti alun perin ihmistä, jonka kalevalaisen runouden taito teki kansanuskon mukaan taikavoimaiseksi. Velho puolestaan oli alkujaan vihollisnoidan nimitys, vaikka myöhemmin sitä on käytetty lähes tietäjän synonyymina.

Oliko tietäjä sama asia kuin šamaani?

Tietäjästä käytetään toisinaan sanaa šamaani, mutta tutkimuksessa tietäjälaitos ja šamaanilaitos erotetaan toisistaan. Keskeinen ero koskee menojen järjestämistä. Varsinaisessa šamaanilaitoksessa taikamenot ovat usein yhteisöä yhdistävä tapahtuma, johon osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet tai osallistujiksi hyväksytyt. Itämerensuomalainen tietäjä puolestaan työskenteli yleensä yksin tai muutaman avustajan kanssa. Muuta yleisöä kuin autettava itse ei tavallisesti ollut.

Monissa šamanistisissa perinteissä šamaani vaipuu transsiin ja hänen uskotaan toimivan henkimaailmassa. Transsia voidaan tavoitella rumpujen, laulun ja huumaavien aineiden avulla. Suomalaisten tai karjalaisten tietäjien transsimatkoista ei kuitenkaan ole kiistattomia historiallisia merkintöjä. Myös tiedot heidän käyttämistään noitarummuista ovat vähäisiä ja tulkinnanvaraisia.

Anna-Leena Siikala ja eräät muut tutkijat ovat arvioineet tietäjäperinteen muistuttaneen aiemmin enemmän šamanismia. Loveen lankeamista ja sankarien matkoja Tuonelaan on tulkittu kuvauksiksi transsin käytöstä. Tulkinta ei silti tee kertomuksista varmoja kuvauksia historiallisista menoista. Mahdollisten šamanististen piirteiden vähenemistä on selitetty muun muassa kristinuskon pakanallisuuteen kohdistamalla vihamielisyydellä. Myös maanviljelyyn perustuneen elämäntavan ja metsästäjä-keräilijöille leimallisen šamanismin eroa on tuotu esiin.

Millaisia apueläimiä tietäjillä oli?

Joidenkin tietäjien tiedetään pitäneen korppeja tai käärmeitä lemmikkeinä. Apuna saattoi olla kesytetty villieläin, tai tietäjä uskoi olevansa vuorovaikutuksessa villieläinten kanssa. Eläimiin liittyi myös vahingoittamisen uskomuksia. Tietäjä saattoi panna pyydystetyn kalan tai muun eläimen suuhun ihmisen hiuksia tai kynnenpalan ja päästää eläimen vapaaksi.

Kansanuskon mukaan eläin vei ihmisen osat kuolleiden maahan, ja niiden kurja kohtalo heijastui ihmiseen vakavana sairautena. Tällaista vahingoittamista kutsuttiin ihmisen pilaamiseksi. Kyse oli uskomuksesta, jossa ihmisestä irronneiden osien katsottiin säilyttävän yhteyden häneen. Niiden kohtelulla uskottiin siksi voitavan vaikuttaa myös hänen hyvinvointiinsa.

Yliluonnollisista auttajista tärkeä oli luonto, ihmisen henkilökohtainen suojelushaltija, jota pidettiin mahdollisesti esi-isän henkenä. Kansanuskon mukaan jokaisella terveellä ihmisellä vastasyntyneitä lukuun ottamatta oli oma luonto. Tietäjänä saattoi kuitenkin menestyä vain voimakasluontoinen ihminen. Luontoa uskottiin voitavan nostattaa eli herätellä loitsuilla. Noituuksia tekevien talon emäntien apuriksi puolestaan kuviteltiin para, pelottavan näköinen olento, jonka uskottiin varastavan emännälleen muiden talojen rikkauksia.