Suomalaisten muinaiset jumalat: Ukko, Tapio ja muut taruolentojen haltijat
Lyhyesti
Suomalaisten muinaiset jumalat olivat itämerensuomalaiseen muinaisuskontoon kuuluvia jumaluuksia ja taruolentoja, joita palvottiin ennen kristinuskon leviämistä Suomeen. Ne vaihtelivat ajallisesti ja paikallisesti, eikä jumalilla ollut tavalliselle ihmiselle yhtä suurta merkitystä kuin suppeampien elämänpiirien haltijoilla, kuten metsän ja veden haltijoilla. Tiedot muinaisjumalista perustuvat kansanrunouteen, Agricolan luetteloon vuodelta 1551 ja harvalukuisiin vanhoihin kirjallisiin mainintoihin.
- esikristillinen aika
- kansanusko
- kansanrunous
Jumalat vai haltijat – kumpia tavallinen ihminen palvoi?
Ennen kristinuskon tuloa jumaluus ymmärrettiin toisin kuin nykyään. Tutkimuksessa suomalaisten muinaisuskon jumalien merkitystä onkin paljolti ylikorostettu, koska tarkastelun lähtökohtana on ollut jumalakeskeinen länsimais-kristillinen kulttuuri ja kiinnostus oletettua polyteismiä kohtaan.
Tavalliselle ihmiselle jumalia tärkeämpiä olivat monien suppeampien elämänpiirien hallitsijat, kuten paikalliset metsän- ja vedenhaltijat. Kansanuskon mukaan eri ympäristöillä ja elementeillä – vedellä, metsällä, taivaalla ja maalla – oli omat jumaluutensa ja haltijansa. Näiden elinpiirissä kuhusi lukuisien pienempien haltijaolentojen väkeä.
Metsän kuningasta monet kutsuivat Tapioksi, ja ilman ja ukkosen jumala oli monille Ukko. Ukko tunnettiin luultavasti kaikkialla Suomessa ja Karjalassa, ja melko lailla vastaava hahmo tunnetaan skandinaaveilta, saamelaisilta ja balteiltakin. Myös Ilmarista vastaava hahmo tunnetaan useilta suomensukuisilta kansoilta.
Mitä haltijoita, vainajia ja pahoja olentoja muinaissuomalaiset palvoivat?
Muinaissuomalaisten palvomia olentoja olivat myös haltijat, joskaan kaikkia haltijoita ei palvottu. Osa haltijoista samaistetaan jumaliin, mutta osa oli pahoja, heikkoja tai pienikokoisia. Joissain perinteissä myös vainajia palvottiin samaan tapaan kuin jumaluuksia ja haltijoita.
Kaikki haltijat eivät siis olleet hyvänluontoisia. Kansanusko tunsi sekä suojelivatksi käsitettyjä olentoja että vaarallisina pidettyjä, joiden kanssa piti tulla toimeen varovasti. Tämä jaksottaisuus ja paikallisuus on tyypillistä suomalaiselle muinaisuskolle: eri seuduilla ja eri aikoina palveltiin eri jumaluuksia.
Mistä tiedämme suomalaisten muinaisista jumalista?
Suomalaisten alkuperäisestä muinaisuskosta ei juurikaan ole säilynyt ensikäden kirjallisia lähteitä. Kirjoitettua suomen kieltä ei ollut, eivätkä kirkon työntekijät tai harvat muut oppineet juurikaan vaivautuneet merkitsemään muistiin kansan vanhan uskon piirteitä. Kristinuskon levitessä lännestä katolilaisten ja idästä ortodoksien toimesta vanhat jumaluudet joutuivat ahtaalle ja vähitellen unohduksiin.
Tärkein tiedonvälittäjä on Suomessa pitkään elinvoimaisena säilynyt kalevalamittainen kansanrunous, joka on välittänyt tietoa esikristillisestä maailmankatsomuksesta. Nykypäiviin säilyneet tiedot perustuvat 1800-luvulla aktiivisesti kerättyyn kansanrunouteen ja kansanperinteeseen, muutamiin vanhempiin kirjallisiin mainintoihin sekä käräjäpöytäkirjoihin, joissa kuvattiin noituudesta syytettyjen rituaaleja. Niistä on saatu tietoa esimerkiksi Ukko ylijumalan palvonnasta Ukon vakka -juhlassa.
Tutkimuksessa tärkeitä vertailukohteita ovat muut suomensukuiset kansat, joista jotkin ovat säilyttäneet vanhoja uskomuksia ja tapoja suomalaisia paremmin ja pitempään. Myös paikannimistöstä voidaan saada tietoa. Joitakin jumalten nimityksiä siirtyi henkilönimiksi, kuten Väinö, Ilmari, Jouko, Ahti, Kalevi, Mielikki, Rauni, Tapio, Tellervo ja Ukko.
Mikä on Agricolan epäjumalien luettelo vuodelta 1551?
Tunnetuin lähde on Mikael Agricolan Dauidin Psalttarin esipuheeseen liittämä epäjumalien luettelo vuodelta 1551. Se koostuu 12 hämäläisestä eli länsisuomalaisesta ja 12 karjalaisesta eli itäsuomalaisesta jumalhahmosta. Akateemikko Martti Haavio pyrki osoittamaan, etteivät jumalat ole listassa sattumalta, vaan niitä yhdistää kansanomainen ajanlaskujärjestelmä – maanviljelyn, karjanhoidon ja metsästyksen rytmi.
Agricolan luettelo ei ollut ainoa laatuaan. Sigfridus Aronus Forsius kirjoitti 1500-luvun lopulla suomalaisista jumalista latinankielisen runon, joka katosi. Vuonna 1778 sanomalehdessä julkaistiin latinalainen runo, jonka uskotaan oleva kadonnut Forsiuksen runo. Se jäljittelee arvellaan Agricolaa, mutta sisältää myös uskottavia tietoja, joita Agricolan luettelosta ei löydy.
Agricolan mukaan Ukon vakka -riitteihin kuului rituaalista oluen juontia satoisuuden lisäämiseksi. Karjalaisista hahmoista maininnan ansaitsee Virankannos, jolle Agricolan luettelossa annettiin tehtäväksi kaurapellon viljavaksi tekeminen. Luettelon ensimmäisenä mainitsema karjalainen hahmo oli kuitenkin Äkräs, monipuolinen sadon ja kasvillisuuden haltija, jonka nimi tunnettiin myös Keski- ja Länsi-Suomessa. Raunin kohdalla mainittu härskyminen on tuottanut tutkijoille päänvaivaa 2000-luvulle asti; selitystä on haettu muun muassa hieros gamos -perinteestä, jossa ihminen rituaalisesti yhtyy jumalalliseen. Rauni on tulkinnasta riippuen Ukko-ylijumalan puoliso tai itse Ukko, ja nimeä ei sellaisenaan tavata kansanrunoudessa, vaan Vermlannin metsäsuomalaisten Ison sian runossa sitä vastaa todennäköisesti Ryönikkä eli Röönikkä. Jumalhahmojen rinnalla kansanperinne tunsi myös pienempiä uskomusolentoja, kuten Kakkiainen, joka kansanuskon mukaan katkoi hapsia, karvoja ja kalastajien siimoja.