Kaskiviljely: vuodenkierto, poltto ja perinteet

Miten kaskiviljely aloitettiin ja miten rasi kuivattiin?

Kaskiviljely alkoi metsän valinnasta ja puiden käsittelystä. Kaskettaessa metsäalan puut kuoritaan aluksi aisaamalla eli veistämällä ne miehen korkeuteen asti. Näin muodostuu pystyyn kuivuva puusto eli rasi, jonka annetaan kuivua seuraavaan kesään.

Tämä vuodenkierto oli tarkka. Puita ei poltettu heti, vaan kuivumisaika teki poltosta kuumemman ja tasaisemman. Kun puut paloivat kunnolla, puuhun sitoutuneet ravinteet päätyivät maaperään hedelmällisen tuhkan muodossa. Se mahdollisti viljelyn ilman lannoitteiden erillistä levittämistä.

Pohjois-Euroopassa oli tapana jättää pystyyn koivuja linnunlaulupuiksi, jotta kaskettu alue olisi metsittynyt nopeasti uudelleen. Perimätieto kertoo, että linnunlaulu kuului kaskityöhön ja merkitsi elämän jatkumista palaneella alalla. Usein kaikki muu puusto alueella hakattiin. Kaadettu metsä poltetaan joko samana vuonna tai vuoden, parin päästä.

Talven tulo katkaisi työn luontevasti. Lumen ja pimeän aikana, kaamosajan hämärässä, rasi seisoi pystyssä ja odotti kevään ja kesän kuivuutta. Kasken raivaaminen ja poltto on ollut raskasta ja vaarallistakin, eikä tulta voinut jättää vartioimatta.

Miten kaski poltettiin ja kuinka kauan satoa saatiin?

Poltettua aluetta, paloa eli kaskea, käytetään maanviljelyyn yhden tai useamman sadon ajan, minkä jälkeen se hylätään ja siirrytään seuraavalle metsäalueelle. Poltetun puuston ja kasviston tuhka auttaa lannoittamaan maaperää. Parhaimmillaan kaskiviljely tuottaa moninkertaisen sadon peltoviljelyyn verrattuna, mutta vaatii paljon suuremmat maa-alat.

Suomessa kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Myös pellavaa kasvatettiin kaskissa, koska silloin päästiin vaivalloisesta rikkaruohojen kitkemisestä. Yleistä oli myös useamman kasvin kylväminen yhtä aikaa, esimerkiksi nauriin ja ohran ja jopa ohran, nauriin ja rukiin.

Tuossa yhteiskylvössä maa pystyttiin käyttämään tehokkaasti, kun ensin korjattiin ohra, sen jälkeen syksyllä kasvoi nauris, ja seuraavana kesänä saatiin vielä ruissato. Myös tropiikin kaskissa tällainen viljelytapa on yleinen. Viljelyn jälkeen aluetta nimitettiin ahoksi, ja sitä voitiin käyttää vielä laitumena.

Tulen käsittely vaati kokemusta, vähän kuten juhannuskokko vaatii tuulen ja kuivan maan lukemista. Savu tarttui vaatteisiin ja ihoon, ja sen haju muistutti monelle savusaunan lämmitystä. Kun kaski oli viljelty loppuun, metsä sai palata. Ensimmäisenä alueen valtasivat nopeakasvuiset lehtipuut.

Miten kaskimaan omistusoikeus ja kaskiseura toimivat?

Omistusoikeus kaskimaahan syntyi varhaisimpina aikoina siten, että kaskenpolttaja valtasi kappaleen vapaana olevaa metsää. Usein perustettiin kaskeamista varten yhtiö, kaskiseura. Kaskiseuran jäseniä nimitettiin kirveiksi, mikä kuvaa tärkeimmän raivauksessa käytetyn työkalun asemaa työyhteisössä.

Niillä alueilla, joilla kaskenpoltto jatkui uudella ajalla, yksityiset kasket olivat yleisempiä kuin yhtiökasket. Asutuksen ja maankäytön vakiintuessa syntyi metsäalueisiin pysyvä nautintaoikeus. Työ jakautui vuodenkierron mukaan: kaato, kuivatus, poltto, kylvö, korjuu ja laidunnus.

Kaskeaminen vaatii viljelykiertoineen suuren maantieteellisen alueen, koska metsän palautuminen saattaa kestää vuosikymmeniä. Eräs sivuvaikutus on eroosio. Trooppisilla sademetsäalueilla, jossa maan humuskerros on ohut, uusiutuminen voi kestää vuosikymmeniä.

Suomessa kaskeaminen oli vielä 1700-luvulla yleisin maanviljelystekniikka. Etenkin Karjalassa ja Savossa se tuotti vielä 1880-luvulla yli kymmenesosan sadosta. Kaskimetsä kertoo kierrosta vielä nyt: kaskiviljelykierron vaikutuksesta kasvanut koivu- tai leppävoittoinen metsä erottuu havumetsästä.

Mitkä ovat kaskiviljelyn päätyypit rieskamaa, tavallinen kaski ja huhta?

Suomessa harjoitettu kaskiviljely on jaettu kolmeen päätyyppiin: tavalliseen kaskiviljelyyn, rieskamaahan ja huhtakaskeen. Tavallinen kaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään. Puut kaadettiin vuotta ennen niiden polttamista. Viljana oli yleensä ruis, joskus ohra.

Rieskamaassa kaataminen ja polttaminen tapahtui samana keväänä. Kasveina olivat nauris, pellava ja ohra. Työtahti oli nopea, sillä kevään työt piti saada valmiiksi ennen kylvöä. Huhtakaski, joka oli Pohjois-Venäjän suomensukuisten kansojen kehittämä, tehtiin edellisistä poiketen havumetsään.

Huhtakasken viljelykasvina oli useimmiten ruis. Moreenipohjaisilla havupuuvaltaisilla alueilla huhta oli aikoinaan ainoa käyttökelpoinen viljelytekniikka. Savolaiset asuttivat huhdan avulla muun muassa Pohjois-Savon, Pohjois-Ruotsin metsiä ja veivät tekniikan Amerikkaankin. Pohjois-Ruotsin metsiin muuttaneita nimitettiin metsäsuomalaisiksi.

Suomessa kaskiviljely ajautui väestönkasvun seurauksena kriisiin 1800-luvulla. Kun 1700-luvulla kaskesta saatiin kylvöön nähden 14–15-kertainen sato, laski se 1800-luvulla 6–9-kertaiseksi. Tämä johtui siitä, että kasken kiertokulkua jouduttiin nopeuttamaan: metsä poltettiin keskenkasvuisena, jolloin ravinteikasta tuhkaa syntyi vähemmän ja sen seurauksena sadot laskivat. 1800-luvulla virkamiehet ja professorit alkoivat kampanjoida kaskeamista vastaan, koska sen katsottiin tuhoavan metsiä, joiden arvo oli parhaillaan nousussa. Itä-Suomessa kaskiviljelyä harjoitettiin paikoitellen 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Pohjois-Venäjän suomensukuisten kansojen parissa oli omia lauluperinteitä, joista esimerkkinä joiku, saamelaisten ja Vienan karjalaisten improvisoitu proosalaulutapa ilman soitinsäestystä.